Surussa elämisen ja surevan kohtaamisen ABC.

Kaikilla on elämässä surullisia elämän vaiheita. Suru on on tunne, joka kuuluu elämään. Suru ja masennus ovat kaksi eri asiaa. Suru menee ohi suremalla, ennemmin tai myöhemmin. Surematon suru sen sijaan johtaa masennukseen. Masennus on sairaus. 

Silloin kun elämässä on surua, on lupa surra ja olla alakuloinen. Ei tarvitse esittää, että menee vain hyvin. Ketä kulissien pystyssä pitäminen palvelee? Itku, itkeskeleminen ja kyyneleiden kihoaminen silmiin mitä ihmeellisimmissä tilanteissa on ihan ok. Minulla kyyneleet ovat herkässä ilman suruakin. Silmäni ovat varmaan rakennettu itkuherkiksi. Yleensä se hämmentää seuralaisiani minua enemmän, mutta mitä sitten? Se on osa minua. 

Sureva ihminen voi nauraa, iloita, nauttia. Mutta ei tunnelmaa ole tarpeellista nostamalla nostaa – se nousee kyllä kun suru on surtu. Surullisen ihmisen piristys on oikea taitolaji. Ennen shown pystyyn laittamista, kysy surevalta kaipaako hän piristystä. 

Jos mietit mitä sanoa surulliselle ihmiselle, jätä ainakin hyvää tarkoittavat neuvot ”kyllä se siitä” ja ”pää pystyyn” väliin. Sano mieluummin ”olet varmasti todella surullinen” tai kysy haluaako sureva puhua surusta sinulle. Unohda edellinen neuvoni, jos et osaa tarkoittaa sitä mitä sanot. Sanahelinä on surun keskellä turhaa ja voi vain pahentaa oloa. Ole mieluummin hiljaa ja siedä hiljaisuutta. Älä halaa surevaa, jos et halua. Ja jos toivot, että sinua halataan, sano se ääneen.

Uskallatko sinä kohdata sekä oman surun että surevan? Kumpi on sinulle haastavampaa? Minä olen joutunut harjoittelemaan molempia. Minulta molempien kohtaaminen vaatii sitä, etten pelkää tunteiden näkymistä ja näyttämistä. Että siedän hiljaisuutta ja omaa epävarmuutta tilanteessa. Että jaksan luottaa siihen, että suru menee suremalla. Koska niin se on ennenkin tehnyt. Jossain vaiheessa haava ei ole enää auki. Se on arpeutunut. Tihkuu verta vain kohdatessaan varomattomia sanoja.

 

Tsemppiä loppuviikon koitoksiin!

 

-maennika

 Kuvat: Pixabay