Mistä, miten, milloin, miksi? En tiedä. Nyt se kuitenkin alkoi.

Istuin tänään kuusi tuntia kirjoittamassa äidinkielen esseevastausta ylioppilastutkintoani varten. Lukuun ottamatta kokemaani kulinaristin kauhunhetkeä pilaantuneen viinirypäleen kanssa nautin olostani täysin. Mietin, miksi en tee tätä enemmän. Ei ole aikaa, ei ole aihetta. Ei ole minulla nytkään, mutta tässä sitä ollaan.

Kallisarvoisen kirjoitusajan käyttäminen minuuteni pohtimiseen oli itse asiassa jatkumoa eilisillan runokohtaamiselle. Törmäsin Jarkko Laineen suomentamaan runoon Leonard Cohenilta:

En tappanut itseäni

kun asiat menivät pieleen

en turvautunut

huumeisiin en opettamiseen

Yritin nukkua

mutta kun en saanut unta

opin kirjoittamaan

opin kirjoittamaan

sellaista mitä voisi lukea

tällaisina öinä

joku minun kaltaiseni

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä runo pysäytti minut. Luin sen useaan kertaan ja joka kerta se kosketti enemmän. Siinä oli jotain hyvin tuttua, henkilökohtaista. Yleensä en pidä suomennoksia alkuperäistekstien veroisina, mutta tähän pätkään suomeksi kääntäminen lisäsi mielestäni herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta. Toisaalta, tietenkin asiat luettuna omalla äidinkielellä iskevät syvemmälle kuin päässä käännettynä.

Olen joskus ajatellut, että en voi enää aloittaa kirjoittamista. Se olisi tullut aloittaa aikaisemmin, minun tulisi olla jo hyvä. Tämä runo inspiroi minua yrittämään uudelleen.

Jotain taiteellista? Runoja tai novelleja? Päiväkirjamaisia blogitekstejä? En yhäkään tiedä. Aika näyttää.