”Haemme nyt  tiimiimme vastavalmistunutta tai opintojaan viimeistelevää, kokenutta markkinoinnin ja myynnin osaajaa. Sinulla on maisterin tutkinto kauppatieteistä tai viestinnästä. Hallitset InDesignin ja Adobe Photoshopin, pystyt tuottamaan itsenäisesti markkinointimateriaalia, sekä käytät tottuneesti myös Exceliä, SPSS:ää, SAS:ia ja SAP:ia. Ohjelmointitaidot (Python, Java, R, C#, C++) katsotaan eduksi. Sinulla on kokemusta SaaS-ratkaisujen markkinoinnista ja myynnistä, sekä asiakkuuksien kasvattamisesta. Saavutat KPI-tavoitteet ketterästi. Sinulla on hyvät projektijohtamisen ja digitaalisen markkinoinnin taidot, sekä käytännössä osoitettua johtamiskokemusta.  Arvostamme joustavuutta, intohimoa nopeasykkeisessä ympäristössä työskentelyä kohtaan, sekä proaktiivista hands on-asennetta.

Tarjoamme kilpailukykyisen palkan, jolla saat maksettua vuokran, kunhan vain muistat myös hakea Kelasta yleistä asumistukea ja perustoimeentulotukea. Saimmeko mielenkiintosi heräämään? Liity joukkoomme ja jätä hakemuksesi meille viimeistään 31.10.2019. Hae kuitenkin pian, sillä käsittelemme hakemuksia saapumisjärjestyksessä. Kuitenkin, jos et hae viimeistään vuorokauden kuluessa siitä päivästä lukien, kun tämä ilmoitus on julkaistu, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä haastatteluun. Vaikka olisitkin ehkä pätevimpien hakijoiden joukossa, sillä ei ole mitään merkitystä, koska hoidamme rekrytointimme lyhyen aikavälin kustannustehokkuuden periaatteiden mukaisesti. Niinpä kutsumme haastatteluun ne ensimmäiset hakijat, joiden hakemuksista algoritmimme havaitsevat eniten määrittelemiämme avainsanoja. Muiden hakemuksia emme edes vilkaise. ”

Tämä kuvitteellinen työpaikkailmoitus toimii pohjustuksena tälle ja ainakin yhdelle seuraavalle kirjeelle. Tässä kirjeessä kerron ajatuksiani ilmiöstä, jota kutsun kokemusparadoksiksi.

Olen hakenut lukuisia entry level-työpaikkoja, joissa ensin kerrotaan, että haussa on vastavalmistunut tai opintojaan viimeistelevä henkilö, mutta pidemmälle ilmoitusta lukiessa käy ilmi, että hakijalta kuitenkin odotetaan 1-2 vuoden relevanttia työkokemusta alalta ja vieläpä usein monista erilaisista työtehtävistä. Haetaan brändiasiantuntijaa, jonka pitää olla suurin piirtein myös graafinen suunnittelija, viestinnän ammattilainen, myyjä ja taloushallinnon moniosaaja. Olenpa törmännyt harjoittelupaikkailmoituksiinkin, joissa aiempaa työkokemusta alalta oletetaan tai vähintään toivotaan. Kysymys vain kuuluu, että mistä sitä kokemusta saa, jos kukaan ei ole sitä valmis tarjoamaan?

Yksi suuri miinusmerkki minun kohdallani on työnhaussa epäilemättä se, että kuulun niiden epäonnekkaiden joukkoon, jotka eivät ole opiskeluaikana onnistuneet saamaan kovinkaan paljoa niin sanottua oman alan työkokemusta. Olen siis HR-väen silmissä henkilö, joka aiheuttaa samanlaisen yhtäaikaisen irvistyksen ja selkärankaa vihlovan vilunväristyksen, kuin sitruunamehusta pakastettu jääpala sulaessaan suuontelossa. Onnekas olen kuitenkin ollut siinä mielessä, että olen joka kesä ollut töissä ja myös opintojen ohella työskennellyt osa-aikaisesti. Kaikki myötätuntoni on toden totta niiden puolella, jotka eivät ole saaneet ahkerasta hakemisesta huolimatta aina yhtään mitään kesätöitä. Ain’t easy.

Miksi sitten puhun epäonnekkuudesta ja onnekkuudesta? Siksi, että olen saanut huomata, että onnella tai jollakin muulla sellaisella sattumalla, on todella suuri merkitys siinä, mitä töitä saat tai saatko töitä ylipäätään. Olen hakenut jatkuvasti niitä  ”oman alan töitä”.  Yhtenäkään kesänä opintojeni aikana en kuitenkaan ole saanut töitä edes pankin asiakaspalvelusta puhumattakaan jostakin mehukkaasta investointipankki-internshipistä. Sen sijaan olen joka kesä ja opintojeni ohella työllistynyt ihan muihin kuin oman alan hommiin. Sain myös yliopistoltani harjoittelutuen, mutta se jäi käyttämättä, koska en onnistunut saamaan mistään harjoittelupaikkaa. Kilpailu työpaikoista ja etenkin niistä oman alan työ- ja harjoittelupaikoista on kovaa.

Olen analysoinut paljon sitä, mikä minun hakemuksissani ja CV:ssäni on niin vialla, etten onnistu nappaamaan oman alan töitä, kun en saa edes niitä kutsuja haastatteluihin. Olen katsonut paljon ilmaisia työnhakuvalmennuksia, CV- ja LinkedIn-sparrauksia, osallistunut yliopistolla järjestettyyn ammattiliiton työnhakuseminaariin, muokannut CV:ni ja LinkedIn profiilini näiden ohjeiden mukaisesti (ja kyllä, profiilini on All Star) , ostanut Etsystä pari visuaaliselta ilmeeltään erilaista CV- ja työhakemuspohjaa erilaisia työpaikkoja varten, lukenut sata ja kymmenen (ellen enemmänkin) ”näin teet hyvän työhakemuksen”-artikkelia, lukenut työnhakugurujen blogeja, tehnyt aina yksilölliset työhakemukset jokaista hakemaani paikkaa varten, luetuttanut ja tarkistuttanut CV:ni ja hakemuksiani eri ihmisillä ja niin edelleen. Olen siis mielestäni paperilla tehnyt varmaankin kaiken mahdollisen, paitsi osallistunut henkilökohtaiseen mentorointiohjelmaan. Sellaiseen totta kai haen ja toivon hartaasti tulevani valituksi.

Koska nähdäkseni teen  voitavani työnhaun eteen, oma näkemykseni on, että paljon on kiinni onnekkuudesta, eli oikeastaan sieltä rekrytoivasta päästä. Sehän (ja heidän algoritminsa) se päättää, ketkä pääsevät haastatteluun ja töihin, ja ketkä jäävät rannalle. Joskus työnhaku tuntuu näin hakijan näkökulmasta enemmän lottoamiselta kuin miltään muulta. Ehkä sellaiselle hakijalle, jolla ei ole jo jonkinlaista kokemusta vastaavista tehtävistä, ei uskalleta antaa lainkaan töitä. Ehkä mietitään, että tässä hakijassa on jotakin vialla, kun hän ei ole työllistynyt aikaisemminkaan oman alansa hommiin. Ehkä ajatellaan, ettei tämä hakija edes halua tehdä oman alansa hommia, kun on kerran tehnyt aiemmin ihan muita juttuja. Ehkä luotetaan liikaa omiin ennakkokäsityksiin, eikä anneta hakijalle mahdollisuutta, vaikka hän muuten vaikuttaisi sopivalta lukuun ottamatta puuttuvaa ”relevanttia kokemusta”. Sitkeässä istuu myös se käsitys, että ne henkilöt, jotka eivät ole jo työllistettyjä, ovat vähemmän päteviä tai sopivia kuin ne, jotka ovat jo työllistettyjä. Se on itse itseään ruokkiva noidankehä, joka aiheuttaa sen, että joillekin töitä tarjotaan enemmän, kuin he pystyvät tekemään, ja jotkut jäävät kokonaan ilman. Pitäisi ymmärtää, että palkkaamattomina on mieletön määrä käyttämätöntä potentiaalia, jolla on annettavanaan työelämälle paljon ja joka odottaa valloilleen pääsemistä — sitä, että pääsee näyttämään kyntensä.

Tässä sitä ollaan. Maisterin paperit ovat kourassa, mutta se seuraava suuri juttu, eli työpaikka, puuttuu edelleen. Tämä blogi syntyi outletiksi sille turhautumiselle, surulle ja ajoittain esiintyvälle suoranaiselle epätoivolle, jota työnhaku minussa aiheuttaa. Sille värisyttävälle ja kokonaisvaltaiselle pettymykselle, joka läiskähtää kasvoille kuin märkä ja likainen tiskirätti, kun sähköpostiin kilahtaa jälleen viesti, joka menee suunnilleen näin: ”Kiitos hakemuksestasi ja mielenkiinnostasi tehtävää X kohtaan! Saimme paljon hyviä hakemuksia ja olemme nyt valinneet haastatteluun ne hakijat, jotka vastaanottamiemme hakemusten perusteella sopivat tehtävään parhaiten. Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Tässä blogissa tulen kirjoittamaan  työnhakuun liittyvistä tunteistani ja teemoista, myös sellaisista, joista ei ehkä esimerkiksi LinkedInissä kovinkaan usein uskalleta puhuta. Katsotaan, millaisen muodon tämä likasankoni saa. Se selviää kirje kirjeeltä, joita kirjoitan ainakin kerran viikossa. Pidemmittä puheitta: tervetuloa mukaan paskan pyörteisiin, hyvä lukija.