Tuossa vaalien alla tuli puhetta vanhempieni kanssa tietenkin puolueista ja sitä kautta myös työelämästä. Työstä pääsimmekin siihen, miksi pitäisi olla vakityö ja paljon rahaa. Vanhempani ovat sen ajan ihmisiä, että heidän mielestään ihmisen on pakko saada vakituinen työ, jota tehdään kahdeksan tuntia päivässä ja josta tienataan suhteellisen paljon rahaa. Rahaa täytyy olla, jos haluaa omakotitalon ja lapsia. Tästä ei pystytä sitten joustamaan eikä osata ajatella laatikon ulkopuolelle. Näin on aina tehty ja näin pitää jatkossakin tehdä.

Yritin tuoda omaa näkökulmaani esille, että entä jos kaikki eivät halua sitä omakotitaloa. Entä, jos jollekin riittää pienempikin kerrostaloasunto. Vastaukseksi sain, ettei vauvan kanssa voi elää kerrostaloasunnossa. Kuinka vaunujen kanssa kuljetaan ylimpään kerrokseen, kun ei ole edes hissiä. Okei, olisihan se hieman ongelmallista, mutta tuskin mahdotonta, koska niin moni ihminen asuu kerrostalossa ja niin monella heistä on varmasti myös lapsia. Tiedän eräänkin perheen, joka asui meidän naapurissamme. Heillä oli viisi lasta ja he asuivat kolmannessa kerroksessa pienessä kaksiossa. Ei ehkä ihan paras mahdollinen ratkaisu, mutta silti he elivät elämäänsä ja se onnistui mielestäni aivan hyvin. Lapsetkin vaikuttivat aivan onnellisilta. Jos tuon kaltainen elämä onnistui heiltä, niin miksei myös esimerkiksi yhden lapsen perheeltä.

Perheitä on erilaisia ja asumismuotoja on erilaisia. Tämä monesti unohtuu, jos ajatellaan vain sitä, miten meidän suvussa tai tuttavapiirissä on eletty ja asuttu. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä asuneet kerrostaloasunnossa. Onko heidän elämänsä jotenkin huonompaa kuin sellaisten, jotka asuvat omakotitalossa? Puuttuuko heiltä jotain? Ei omakotitalo ole kaikkien unelma. Moni kerrostaloasuja arvostaa ehkä sitä, että piha- ja huoltotyöt tekee joku muu eikä niistä tarvitse huolehtia toisin kuin omakotitalossa. Myös se, että talonyhtiössä on elämää ja lapsilla leikkikavereita voi viehättää joitain. Onhan vaihtoehtona toki myös rivitaloasunto, jossa taas voi olla sitä omaa pihaa jonkin verran, mutta myös taloyhtiö taustalla. Niin kuin jo aiemmin sanoin, asukkaita ja asumismuotoja on erilaisia.

Asuimme mieheni kanssa pienessä kerrostalo yksiössä kahdestaan jonkin aikaa. Olihan se luksusta sen jälkeen päästä muuttamaan kaksioon, jossa oli jopa parveke. Nyt tähän on jo tottunut ja olemme alkaneet haaveilla taas isommasta asunnosta. Jopa omakotitalosta. Minulle tulee aina ahdistus, kun tavarat eivät mahdu mihinkään ja säilytystilaa on liian vähän. Silloin olisin valmis vaikka heti muuttamaan tästä pois. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että ehkä säilytystilaa ei olekaan liian vähän, vaan meillä onkin tavaraa liian paljon. Voisinko ehkä karsia niistä jotain pois? Tämä tavaroiden vähentäminen onkin tämän kevään projekti, josta jo aiemmassa postauksessani mainitsin, joten katsotaanpa, jos se auttaisi tähän tilanpuuteahdistukseen.

Monilla ystävilläni on omakotitalo tai he ovat alkamassa rakentamaan sellaista. Siitä kai se paine omasta talosta on syntynyt itsellenikin. Onneksi olen viime aikoina kuitenkin päässyt tästä ajatukset yli ja olen alkanut arvostamaan tätä meidän pientä kaksiota. Miettikääpä! Ei niin paljon siivoamista (tässäkin tuntuu jo olevan aivan tarpeeksi). Eikä myöskään enää lisää tavaroita, koska ne eivät mahdu mihinkään enkä todellakaan aio hankkia pois heittämieni tilalle yhtään mitään. Meillähän on jo kaikki tarpeellinen. Ihmisillä on tapana ostaa aivan turhanpäiväisi tavaroita, koska vanhat tavarat kyllästyttävät ja uudet asiat houkuttavat. Myös palkkapäivä houkuttelee tuhlaamaan ja shoppailemaan. Tavaraa kertyy ja täytyy ostaa isompi asunto, jotta kaikki tavarat mahtuvat sinne.

Toinen asia, mitä olen alkanut pohtia on se, miksi kaikilla perheenjäsenillä täytyy nykyään olla oma huone. Me olemme jo eristäytyneet suvustamme siten, että jokainen perheyksikkö asuu omassa talossaan. Ennenhän sukulaiset asuivat joko samassa talossa tai ainakin samassa pihapiirissä ja elettiin pienessä yhteisössä ja pidettiin toisista huolta. Nyt tuo yhteisöllisyys puuttuu lähes kokonaan, kun kaikki asuvat omissa asunnoissaan pahimmassa tapauksessa jopa eri puolella Suomea tai ulkomailla. Eikä se vielä riitä, koska jokaisella perheenjäsenellä täytyy olla myös oma huone, jotta voidaan eristäytyä vielä enemmän siitä omasta perheestä ja olla yksin. Ei ole ihmekään, että yksinäisyys on kasvanut hurjaa vauhtia. On tehty tutkimuksia, että moni lapsi kaipaisi lähelleen esimerkiksi sisaruksen läsnäoloa. Pieni lapsi, joka laitetaan nukkumaan omaan huoneeseen yksin, hiippailee usein peloissaan vanhempiensa tai sisarustensa sänkyyn nukkumaan, koska hän kaipaa lähelleen lohtua ja turvaa. 

Isäni kysyi minulta, olisinko minä muka halunnut silloin teininä olla samassa huoneessa siskoni kanssa. Varmasti olisimmekin tapelleet ja riidelleet vähän väliä, mutta olisiko se haitannut? Ehkä se olisi jopa lähentänyt meitä? Ja jos olisin siihen tottunut jo pienestä pitäen, tuskin olisin pitänyt sitä mitenkään vaikeana asiana. Lapsuuden kaverillani nimittäin oli yhteinen huone siskonsa kanssa. Huone oli jaettu kirjahyllyillä kahtia ja molemmilla oli omat tilansa, mutta yhteisessä huoneessa. Eikä kukaan pitänyt sitä mitenkään outona ja heistä kasvoi aivan normaajela, elämässään pärjääviä ihmisiä.