Kuka sanelee elämäsi?

 

Soudan ja huopaan vähän väliä normien ja  sydämen tahdon välillä. Välillä olen aivan tyytyväinen elämääni, jota olen onnistunut leppoistamaan jossain määrin, mutta välillä taas koen suurta painetta toimia kuin kaikki muut. Varmaan tämä on aivan normaalia, jos yrittää elää omannäköistä elämää ja joskus vain tulee hetkiä, jolloin alkaa kyseenalaistamaan omaa toimintaansa. Sitä tulee helposti seurattua muiden elämää ja ajateltua, että kaikki muut elävät oikein, kun esimerkiksi tekevät niska limassa töitä, tienaavat säännöllistä tuloa ja turvaavat näin tulevaisuutensa. Tässä kohtaa kuitenkin monesti pysähdyn miettimään niitä ihmisiä, jotka ovat jo pitkään olleet kotona esimerkiksi hoitamassa lapsiaan. Onko heillä jotenkin suurempi oikeus olla kotona kuin minun, jolla ei vielä ole yhtään lasta? Ja pitäisikö minunkin hankkia lapsia vain siitä syystä, että oikeuttaisin itselleni ja muille tämän kotona olemisen? Kuulostaa typerältä, mutta mielestäni yhteiskunta hyväksyy paremmin sellaiset työttömät, joilla on lasten hoitoa kuin sellaiset, joilla ei ole. Heidät monesti leimataan laiskoiksi lorvijoiksi, jotka eivät halua tehdä työtä.

 

Itse haluaisin tehdä töitä ja teenkin aina kun niitä tarjotaan, mutta en pidä ajatuksesta, että hyppäisin siihen oravanpyörään, jossa raadan kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa ja joskus jopa enemmänkin. Haluaisin tehdä työtä, jolla on merkitystä ja jossa en väsy. En kuitenkaan vielä ole keksinyt mitä se olisi, koska tuntuu, että kaikki mahdolliset työt ovat juuri tuota työn raskaan raatamista. Ehkä olen yhteiskunnan mielestä liian mukavuudenhaluinen ja jopa laiska, mutta omasta mielestäni (aina kun en ole siinä ahdistusmoodissa) olen järkevä. En halua joutua sairaseläkkeelle nelikymppisenä, koska työ on ollut elämäni. Haluan elää tässä ja nyt, ja haluan elää myös silloin nelikymppisenä ja vielä kuuskymppisenä. En halua odottaa vain sitä eläkeikää, että silloin pääsen elämään omannäköistä elämää ja nauttimaan elämästä. Haluan nauttia nyt.

 

Moni toistaa samaa kaavaa, jota meidän vanhempamme ovat tehneet eli vakituinen työpaikka pitäisi saada nuorena, koska kolmekymppinen on jo liian vanha, jota kukaan ei enää palkkaa. Tuossa vakityössä ollaan sitten sinne eläkeikään asti ja silloin eläkkeellä aloitetaan vasta eläminen (jos sinne asti eletään). Työtä tehdään, koska kaikki muutkin tekevät ja koska siitä saa rahaa. Rahaa pitää olla, jotta elämä olisi onnellista. Rahalla ostetaan omakotitalot, autot ja kesämökit ja kasvatetaan lapset, koska lapsethan vievät rahaa uusien kalliiden vaatteiden, harrastusten, pleikkareiden ja tennareiden takia. Työtä tehdään kahdekstasta neljään ja loppuilta yritetään pysyä hereillä siihen asti, että taas päästään nukkumaan. Viikonloppuna sitten rentoudutaan, toisinsanoen lauantaina, koska perjantai-ilta menee nukkumiseen ja sunnuntaina ahdistutaan tulevasta viikosta. Tätä tehdään sitten 40vuotta putkeen ellei sairastuta/väsähdetä sitä ennen. Kestävimmät selviytyy ja heikoimmat tipahtavat oravanpyörästä ehkä pakonsanelemana pois. Kyllä elämä on ihanaa?

 

Mahtavaa on kuitenkin lukea ja kuulla niistä ihmisistä, jotka eivät halua tuollaista elämää, vaan ovat ottaneet onnensa omiin käsiinsä. He ovat alkaneet kyseenalaistaa tätä niin sanottua normaalia elämää. Juuri näin olen itsekin alkanut toimia, mutta välillä tuo ajatusmaailma horjuu niin kuin tänään. Silloin pitäisikin palata näihin ihmisten tarinoihin oravanpyörästä hyppäämiseen ja elämän hidastamiseen. Muistuttaa itselleen, että on monta tapaa elää tätä elämää ja minä valitsen sen, kuinka itse elän. Ei muiden tapa elää ole välttämättä oikea ja kaikkia asioita ei tarvitse tehdä niin kuin aina on tehty. Oman tien löytäminen tässä tehokkuusmaailmassa on haastavaa, muttei mahdotonta. Täytyy vain olla usko siihen omaan elämään ja omaan tekemiseen eikä antaa muiden horjuttaa sitä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritys jatkuu. Olen jo päässyt todella pitkälle tässä elämän keventämisessä ja tunnen olevani paljon onnellisempi näin. Päivissä tuntuu olevan paljon enemmän onnea ja iloa, kuin silloin kun raadoin töissä joka päivä ja elämä kulki eteenpäin melkoisessa sumussa. 

 

<3