Nuttura löysälle

24.1.2017 joa

Leppoisampi suhtautuminen omaan itseeni

Eräs tuttu naisihminen totesi tässä aika vasta, että sovittaessaan kaupassa vaatteita, hän tajusi taas kuinka lihava on. Kysyin häneltä, että kenen mittapuun mukaan ja hän näytti vatsamakkaroitaan ja sanoi, että näiden mukaan. Eikä hän ole ensimmäinen, joka näin ajattelee. Ajattelen välillä itsekin niin, mutta nykyään vähenevässä määrin, koska olen jo alkanut hyväksyä vatsamakkarani, selluliittini ja kaksoisleukani. No okei, tuon viimeisen kanssa kamppailen vielä kovasti, mutta olemme pääsemässä rauhanneuvotteluihin hetkenä minä hyvänsä.

Yleisesti ottaen minulla on kuitenkin jo melko hyvä olla itseni kanssa ja peilistäkin nykyään tuijottaa jo ihan mukiinmenevä nainen. Aina niin ei ole kuitenkaan ollut. Olin ennen vähän väliä liian lihava, liian pitkä, liian isokokoinen, liian isohampainen, liian pystynenäinen, liian suoratukkainen, liian ujo, liian suorasanainen, liian punastuva jne. Aina liian kriittinen itseäni kohtaan. Monet noista paineista tulivat ulkoapäin joko median, kavereiden, harrastusten tai perheen kautta. Koin, etten ollut koskaan tarpeeksi hyvä ja riittävä. Kerran eräs kollega sanoi, että minulla on kiva nenä. Vedin siitä sitten heti johtopäätöksen, että nenässäni on jotain vikaa ja ryvin itsesäälissä monta päivää. Käänsin kaikki asiat niin päin, että ne olivat kritiikkiä minua kohtaan.

Kävin pohjalla. Niin syvällä, että aloin jännittää ihmisten kohtaamista. Tiesin, etten koskaan riittäisi muille, joten miksi vaivautuisin edes tapaamaan ketään. Sosiaaliset tilanteen alkoivat jännittää ja jopa kaupan kassalla asioiminen tuntui ylivoimaiselta. Jokuhan saattoi kiinnittää minuun huomiota, jos tein jotain väärin, olin pukeutunut väärin tai näytin vain vääränlaiselta. Minusta tuntuikin usein kaupassa, että vastaantulevat ihmiset tuijottivat minua, joten täytyihän minussa olla jotain vikana. Aloin vetäytymään tilanteista, joissa saatoin joutua huomion keskipisteeksi. Ystävyyssuhteeni viilenivät, elämäniloni väheni ja maailmani kaventui kaventumistaan. Tiesin, että jotain pitäisi tehdä.

Sain paljon tukea perheeltäni, vaikka välillä olin kokenut, etten riitä edes heille. Kuitenkin puhuminen auttoi. Myös mieheni oli hyvin ymmärtäväinen ja hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Luin paljon kirjoja, jotka käsittelivät henkistä kasvamista ja kehittymistä. Aloin saamaan pikkuhiljaa voimaa kohdata erilaisia tilanteita. Jos olisin yhtään maton alle lakaisija-tyyppi, olisin varmasti jättänyt asioita tekemättä, koska ne tuntuivat liian vaikeilta. Olen kuitenkin sellainen, jonka mielestä torjutut tunteet ja asiat tulevat kuitenkin jossain vaiheessa vastaan ehkä jopa suurempina ja pahempina, joten otin härkää sarvista ja menin tulta päin.

Olin alkanut hyväksyä sen, etten ole yli-ihminen enkä täydellinen, eikä minun tarvitsisikaan olla. Menin tilanteisiin, joissa tiesin, että saattaisin esimerkiksi punastua. Olin kuitenkin päättänyt, ettei se haittaa. Joskus myös kerroin ihmisille, että tilanne jännittää minua esimerkiksi isolle ryhmälle puhuminen. Sekin helpotti ja sain jopa kuulla samanlaisia kokemuksia muilta ihmisiltä. Alku oli tietenkin hankalaa, mutta kun huomasin, etten kuollut näihin tilanteisiin, sain yllättäen jostain voimaa kohdata lisää tilanteita. Tärkein asia, mikä auttoi minua eteenpäin oli se, että annoin itselleni luvan mokata. Kun annoin itseni olla epätäydellinen ihminen, iso taakka putosi harteilta. Enää minun ei tarvinnut esittää neiti täydellistä ja pystyin luopumaan ainaisesta kontrolloinnista.

Pikkuhiljaa ja askel askeleelta etenin ja etenen edelleen. Jos olisin jäänyt tuohon tilanteeseen, jossa surkuttelin omaa ulkonäköäni ja luonnettani, olisin jäänyt elämässäni paljosta paitsi. Taputan edelleenkin itseäni olalle, jos uskallan tehdä jotain, mikä aluksi ahdistaa tai jännittää. Silloin olen saavuttanut oman henkilökohtaisen tavoitteeni ja päässyt taas yhden askeleen edemmäs elämässäni. Sitähän tämä elämä on. Oppia ikä kaikki.

Tulen varmasti koko elämäni arvostelemaan itseäni jossain määrin eri asioista, mutta uskon, että leppoistamalla elämääni leppoistan samalla suhtautumista itseeni. Jokainen meistä on riittävä tässä maailmassa, eikä kukaan ole toistaan parempi. Sen jos jokainen muistaisi, niin emme vaatisi itseltämme emmekä muilta liikaa.

Kauneus Hyvä olo Meikki

17.1.2017 joa

Kiitos

Kun aloin noin kymmenen vuotta sitten oikeastaan pakon sanelemana kehittämään tietoisesti itseäni ja omia ajatuksiani, luin paljon kirjoja aiheesta ja ahmin tietoa netistä, koska tarve muutokseen oli suuri. Tunsin elämäni jollain tavalla ristiriitaiseksi, koska olin aina seurannut polkuja, joita muut kulkivat, mutta koin voivani huonosti sitä tehdessäni. En kuitenkaan vielä tiennyt mistä oli kyse, mutta tiedostin sen, että niin ei voi jatkua. Aloitin tutkimusmatkan itseeni, jotta löytäisin vihdoin minut kaiken sen moskan keskeltä, jossa tunsin eläväni.

Luin siis paljon ja monissa teoksissa kohtasin kehoituksen olla kiitollinen. Silloin mietin, että no olenhan minä kiitollinen esimerkiksi perheestäni, terveydestä ja katosta pääni päällä. Valitsin tuolloin kiitollisuuden aiheiksi ne, joista meidän oletetaan olevan kiitollisia. Luultavasti jokainen luettelee lähes samoja asioita, joista ovat kiitollisia. Eikä siinä mitään, todella tärkeitä kiitollisuuden aiheita. Minä vain luettelin ne automaattisesti sen kummemmin ajattelematta ja sen kummemmin tuntematta oikeasti kiitollisuutta. Äitini teki tässä taannoin juuri samoin, kun kysyin, mistä hän on kiitollinen. Puuskahtaen hän totesi ”No olenhan minä monestakin asiasta kiitollinen, kuten perheestä, terveydestä ja työstä”. Niinpä niin, mutta tunnetko sen kiitollisuuden sydämessäsi asti?

Luin joskus, että kannattaisi pitää kiitollisuuspäiväkirjaa joka ilta. Miettiä päivän aikana tapahtuneita asioita, joista on kiitollinen ja kirjata ne ylös. Kirjattavien asioiden ei tarvitse olla mitään suuria juttuja, vaan aivan pienetkin kiitollisuuden aiheet kannattaa kirjata ylös. Itse olen toteuttanut kiitollisuuspäiväkirjaa mielessäni joka ilta, koska muistan tehdä tämän aina vasta, kun makaan jo pimeässä peiton alla silmät kiinni ja yritän saada unenpäästä kiinni. Silloin en enää viitsi kaivaa kynää ja paperia esille. Mietin siis joka ilta ainakin kolme päivässä tapahtunutta asiaa, joista olen kiitollinen.Yleensä ne eivät ole kovin suuria juttuja, mutta olen ajatellut niin, että pienistä puroista kasvaa suuri joki eli tässä tapauksessa pienistä kiitollisuuden hetkistä kasvaa suuri onni. Esimerkkeinä omista kiitollisuuden aiheista voisin mainita rauhallisen oman aamukahvihetken, ihanan ulkoilman, koiran, jonka ansiosta lenkkeilen säännöllisesti joka päivä, yhteiset lounaat perheen/ystävien kanssa, lauantaisaunan yms. Toki kiitollisuutta herättävät asiat ovat välillä isompiakin, kuten yhteiset lomamatkat, työpaikan saanti, läheisen parantuminen sairaudesta tai vaikka se, ettei tänäänkään tullut maailmanloppua 😉 Tärkeintä on kuitenkin se, että keskittyy miettimään kunnolla asioita, joista on kiitollinen ja tuntee tuon kiitollisuuden myös sisällään aidosti.

Kiitollisuus on kuin magneetti. Se vetää puoleensa lisää kiitollisuuden aiheita ja ihminen alkaa pikkuhiljaa kokea itsensä onnellisemmaksi. Kiitollisuus vähentää negatiivista suhtautumista asioihin ja tekee elämästä paljon leppoisampaa. Moni kiinnittää liian paljon huomiota siihen, mitä omasta elämästä puuttuu tai mikä on huonosti ja unohtaa helposti ne asiat, joista voisi elämässään olla kiitollinen. Ehkä niihin asioihin tottuu liikaa ja ajattelee niiden olevan itsestäänselviä tai ei vain kiinnitä tarpeeksi huomiota asioihin, joista voisi olla kiitollinen. Kiitollisuuspäiväkirja auttaa juuri tässä asiassa ja havahduttaa ihmisen huomaamaan ne asiat, joista kannattaisi olla kiitollinen.

Tänään minä olen kiitollinen siitä, että minulla oli mukava päivä töissä. Olen myös kiitollinen siitä, että olen saanut aikoinaan opiskella englantia, joten oli helpompi kommunikoida tänään erään englantilaisen opiskelijan kanssa. Monet vanhemmat ihmiset eivät osaa englantia ja esimerkiksi äitini on sitä todella usein harmitellut, kun koulussa heille ei opetettu kieliä. Kolmanneksi olen kiitolllinen päiväunista, jotka aion ottaa seuraavaksi tietenkin ihana koirani kainalossa 😀 Aina löytyy kiitollisuuden aiheita, kun vain yrittää miettiä.

Hyvinvointi Mieli