Työ=minä?

Otsikon mukainen ajatus lähti tänään rullaamaan, koska ollessamme ystävämme kanssa lasillisilla lounaan jälkeen eräs muutaman liian paljon ottanut mies lähestyi pöytäämme ja hänen ensimmäinen kysymyksensä oli olemmeko paikallisia ja heti jo seuraavaksi hän uteli, missä olemme töissä. Ei nimiä, ei ikää, ei siviilisäätyä, vaan missä olemme töissä. Se tuntuukin olevan monelle hyvin tärkeä asia, koska sillä määritellään aika pitkälle millainen ihminen on kyseessä. Voiko statuksella kuitenkaan määrittää oikeastaan mitään muuta kuin sen, missä on töissä? Mitä merkitystä sillä asemalla oikeastaan on? Jos olet erittäin korkeassa asemassa oleva esimies, oletko silloin parempi ihminen kuin muut? Olet ehkä rikkaampi kuin moni muu, mutta oletko siltikään arvokkaampi kuin muut ihmiset?

 

Sanomme aina, että olemme kaikki saman arvoisia, mutta kuitenkaan emme lopulta ajattele näin. Alitajuntamme arvottaa ihmisiä heidän statuksensa mukaan, vaikka emme ehkä myöntäisi sitä muille tai edes itsellemme. Muut saavutukset esimerkiksi harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai vanhempana olossa jäävät taka-alalle, koska tärkeintä on vain se, mitä teet työksesi. Olen kuitenkin huomannut ikäisteni joukossa uusia tuulia, koska tuttavissani on paljon ihmisiä, jotka tekevät asioita eri tavalla kuin ennen ja olen alkanut arvostaa heitä todella paljon. On kotiäitejä, jotka ovat ylpeitä tehtävästään. On ammatista toiseen vaihtaneita ja on niitä, jotka ovat olleet määräaikaisissa työsuhteissa koko elämänsä. Minä olen juuri sellainen. Olen aina hypännyt työstä toiseen ja ollut monessa eri ammatissa kassamyyjästä opettajaan. Eihän tämä herkkua ole ollut ja välillä olen tuntenut epäonnistuneeni ihmisenä. Silloin olen kuitenkin verrannut itseäni muihin ja siihen, miten asiat on aina tehty ja mikä on normaalia. Normaalia. Kirosana, jota yritän välttää loputtomiin, mutta joka pulpahtelee esimerkiksi vanhempieni ja heidän ikäistensä suusta.

 

Olen kuitenkin päättänyt, etten halua olla normaali ja tehdä asioita niinkuin normaalisti tehdään. Se ei tee minua onnelliseksi ja tiedän, ettei se tee monia muitakaan onnelliseksi. Mieheni on myös tällainen ”epänormaali” ja ehkä sen vuoksi sovimmekin hyvin yhteen. Arvostan miestäni koko ajan enemmän, koska hän on opettanut minulle, ettei asioita tarvitse aina tehdä niin kuin on ennen tehty. Uusia ideoita voi kehitellä ja kannattaakin, koska katsoessani ympärilleni huomaan, ettei normaalius tee meistä kovin onnellisia. Pitäisi osata kuunnella omaa sydäntä ja seurata sen johdattamaa polkua. Jos jokin asia ei tunnut oikealta, silloin se ei sitä ole. Jos oma työ ei tunnu oikealta, sillon se ei luultavasti sitä ole ja jos yrittää vain selviytyä työpäivästä toiseen, kannattaisi silloin pysähtyä miettimään, onko tämä oikeasti sen arvoista. Meillä on vain se yksi elämä, muistathan.

 

 

 

Aiemmin tapaamamme mies tuli myöhemmin uudestaan juttelemaan meille ja kysyi taas, missä olimmekaan töissä. Kysyin lopulta kohteliaisuuttani, missä hän itse on töissä ja hän kertoi olevansa työtön. Jäin miettimään, miksi hänelle kuitenkin merkitsi niin paljon se, missä me olemme töissä?

 

<3