Olen kerran tavannut tyypin, joka aina välillä unohtaa syödä. Unohtaa syödä? Härreguud, kunpa minäkin välillä unohtaisin syödä! Sitä nimittäin ei ole koskaan tapahtunut. Rakastan syömistä, rakastan ruokaa ja todellakin – minä muistan syödä. Välillä liiankin usein. Ruotsinlaivan buffetissa muistan käydä santsaamassa jälkiruokapöydässä ainakin kolme kertaa.

Tavatessani mieheni seitsemän vuotta sitten, alkoi minulla kaikin puolin uusi elämä. No ensinnäkin tietysti se, että tapasin kumppanini, mutta uuden suhteen myötä aloin myös syödä aivan eri lailla kuin aiemmin. Kiitos tästä kuuluu miehelleni, joka on oikea the king of the kitchen.

Ennen suhteemme alkua, sen jälkeen kun olin muuttanut pois vanhempieni lihapatojen ääreltä, sain pääasiallisen ravintoni lähinnä yliopiston ruokalasta. Kotona ollessani söin mitä söin, leipää ja jukurttia ja karkkia ja sipsejä ja sen sellaista. En osannut tehdä ruokaa. Minua ei kiinnostanut tehdä ruokaa.

Mieheni löytämisen myötä suhteeni ruuanlaittoon ja kotona syömiseen muuttui totaalisesti. Mieheni rakastaa ruuanlaittoa. Harmi vain, että hän arvostaa kovin paljon voita ja kermaa pistetään nyt ihan kunnon loraus. Opin pitämään pastasta ja etenkin pastakastikkeista. Opin tekemään bearnaise-kastiketta. Opin nuolemaan lautasen viimeistä murua myöten. No okei, en nuole lautasia. Vaikka välillä mieli tekisikin.

Jos kerran olen oppinut pitämään ruuanlaitosta (ainakin osallisena siihen), opin varmasti tekemään terveellisempää ruokaa. Harmi vain, että rakastan voissa ja kermassa muhinutta murkinaa. Tämä on kuitenkin projektini ensimmäinen askel:

Vähennän voin ja kerman ja sokerin (ja kaiken muun turhan) käyttöä.

Kerralla se ei onnistu, sen tiedän. Jos ihan totaalisesti luopuisin kaikesta rakastamastani, vetäisin pian kunnon voikermarasvasokerisuolaöverit. Ja sitähän en halua.