Synnytyskertomus
Raskauden aikana luin suurella mielenkiinnolla tarinoita erilaisista synnytyksistä. Jokainen synnytys on niin erilainen! Ajattelin noiden tarinoiden inspiroimana kertoa myös omasta synnytyksestäni. Jos siis et halua lukea yksityiskohtaista ja pitkää synnytystarinaa, niin kannattaa skipata tämä postaus.
Laskettu aikani oli jo toukokuun loppupuolella, mutta tyttömme oli jo silloin itsepäistä sorttia ja päätti majailla äidin mahassa lähes kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Oloni alkoi olla jo äärimmäisen kärsimätön. Kaikki ajatukset olivat keskittyneet siihen laskettuun päivään, vaikka tiesinkin, että vain noin viisi prosenttia vauvoista syntyy laskettuna päivänä.
Raskausviikolla 41+4 alkoi vihdoin tapahtua. Heräsin yöllä kipeisiin supistuksiin, mutta niitä tuli vain noin kahdenkymmenen minuutin välein. Aamuun mennessä supistukset olivat jo laantuneet, ja olin jo aivan kypsä, kun mikään ei edennyt. Menin ravaamaan rappumme portaita ylös ja alas, mutta supistukset eivät enää lähteneet uudelleen käyntiin.
Miehelläni sattui olemaan vapaapäivä töistä, ja lähdimme lounaalle kaupungille. Ravintolassa vessassa käydessäni olin melko varma, että tihkuin lapsivettä. Yliaikaiskontrolli olisi jokatapauksessa ollut seuraavana päivänä, mutta päätin kuitenkin varmuuden vuoksi soittaa synnytysosastolle. Sieltä kehoitettiin tulemaan näytille, koska minulla oli raskausviikkoja jo niin paljon. Ajoimme siis suoraan kaupungilta sairaalaan ja tuossa vaiheessa vielä ajattelin, että pääsen kotiin ainakin tavarat hakemaan.
Pääsimme nopeasti tarkastukseen, jossa todettiin tikkutestillä, että vuoto ei ollut lapsivettä. Sydänkäyrässä näkyi kuitenkin yksi hälyttävä lasku, joka mietitytti kätilöä. Kävin seuraavaksi lääkärillä ultrattavana, ja hän ehdotti synnytyksen käynnistämistä heti. Olin yllättynyt ja helpottunut, että vihdoinkin päästään tositoimiin! Lääkäri laittoi minulle samantien nesteballongin kohdunsuulle ja jäin osastolle tarkkailtavaksi. Mies kävi hakemassa tavarani kotoa. Onneksi olin aiemmin pakannut valmiiksi suurimman osan! Iltapäivän aikana kätilö kävi kolmeen kertaan ottamassa vauvasta sydänkäyrää. Ballonki alkoi samantien aiheuttaa supistuksia, mutta ei vielä kovin kipeitä.
Mies joutui lähtemään osastolta kotiin kahdeksalta ja jäin yksin kolmen muun raskaanaolevan naisen kanssa jaettuun huoneeseen. Ilta meni perheen ja ystävien kanssa viestitellessä, ja kymmenen aikoihin yritin saada unen päästä kiinni. Supistukset alkoivat kuitenkin voimistua, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Kätilö toi minulle kipulääkettä ja nukahtamislääkettä ja kehoitti nukkumaan ja keräämään voimia. Helpommin sanottu kuin tehty… Ballonki lähti pois kahdentoista aikaan yöllä ja sen jälkeen supistukset kovenivat entisestään. Olin jo todella kipeä ja supistuksia tuli noin kuuden tai seitsemän minuutin välein.
Minulla oli kaverissa lainassa TENS-laite, joka lähettää sähköimpulsseja supistuksien aikana. Laite auttoi keskittymään johonkin muuhun kuin kipuun supistuksien aikana, mutta varsinaista kivunlievitystä en siitä saanut. Kärvistelin kipujen kanssa, mutta yritin olla mahdollisimman hiljaa, koska vieressäni oli kolme muuta nukkuvaa odottajaa. Kolmen aikaan yöllä soitin kelloa ja pyysin vahvempaa lääkettä kipuun. Kätilön kanssa menimme eri huoneeseen, jossa otettiin taas sydänkäyrää. Sain kipupiikin reiteen, joka auttoi viemään kovimman kivun pois. Kipupiikin vaikutus loppui puolentoista tunnin jälkeen ja kieriskelin taas sängyllä tuskissani. Kätilön kanssa juteltiin siinä vaiheessa, että voin saada joko toisen kipupiikin tai siirtyä synnytyssaliin ja saada siellä epiduraalin. Halusin ehdottomasti saliin ja soitin miehen paikalle.
Kuuden aikaan aamulla siirryimme synnytyssaliin ja mies ehti myös nopeasti paikalle. Anestesialääkäri tuli onneksi pian ja sain epiduraalin. Olin niin helpottunut, kun se auttoi lähes heti! Tunsin enää vain supistukset paineen tunteena, mutta kipu helpotti kokonaan. Olisin voinut itkeä helpotuksesta. Koko yön valvoneena yksin vieraiden ihmisten kanssa samassa huoneessa, oli niin ihanaa saada mies tueksi ja kivuille lievitystä. Torkahtelin sängyllä ja kätilö kävi silloin tällöin katsomassa tilannetta.
Vauvan sydänkäyrä näkyi koko ajan monitorista taustalla. Välillä siinä oli suuriakin laskuja, mitkä tietysti huolestuttivat minua ja miestäni. Kätilö ja lääkäri seurasivat niitä tarkkaan, ja vauvalta otettiin päästä happinäyte. Happinäyte oli onneksi hyvä ja synnytys alateitse olisi sen suhteen hyvällä mallilla onnistua. Ilmeisesti napanuora oli puristuksissa ja aiheutti sykkeenlaskut. Omat supistukseni eivät kuitenkaan jatkuneet tarpeeksi voimakkaina, koska kohdunsuu oli edelleen vain neljä senttiä auki. Niinpä muutaman tunnin jälkeen aloitettiin oksitosiinin tiputus. Se vaikutti nopeasti ja kahdentoista jälkeen aloin tuntea suurta ponnistamisen tarvetta. Pyysin kätilöä katsomaan kohdunsuun tilanteen, ja kaula oli kokonaan kadonnut ja kohdunsuu täysin auki. Kätilö neuvoi, että nyt voi pikkuhiljaa ponnistella. Tässä vaiheessa olisin kaivannut enemmän tukea. Olin kyljellään enkä saanut mitään ohjausta, että pitäisikö minun olla eri asennossa ja millä lailla ylipäätään ponnistaa. Kätilö tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä luonto kertoo, missä asennossa on paras olla.
Jonkin aikaa ponnistin siis omatoimisesti vauvaa alemmas. Kätilö kävi silloin tällöin katsomassa, mutta vauvan laskeuduttua tarpeeksi alas alkoi hoputtamaan vauhtia. Yritin kaikin voimin ponnistaa, mutta vauvan syke laski nopeasti. Kätilö ja lääkäri päätyivät nopeasti imukupin käyttöön, ja sitten tapahtuikin nopeasti. Noin viiden minuutin päästä oli huone täynnä kätilöitä ja lääkäreitä, ja oksitosiinia annettiin suurena annoksena. Supistuksia tuli koko ajan, ja yhdellä supistuksella vauva vedettiin imukupilla ulos. Vauva oli jo niin alhaalla, että lääkärin mukaan ei tarvinnut kun yhden kunnon ponnistuksen, niin vauva oli ulkona. Epiduraalin vaikutuksesta tytön syntymä ei tuntunut kovin pahalta, vaikka episiotomia pitikin imukupin takia tehdä. Olin siinä vaiheessa niin puhki, että olin vain helpottunut, että synnytys oli vihdoin ohi.
Vauva oli niellyt lapsivettä, joten kätilö imi nesteen ulos ja vauva alkoi itkeä. Tyttö oli kakannut lapsiveteen, jonka takia lapsivesi oli vihreää. Ilmeisesti pienokaisemme oli ollut pinteessä kohdussa, koska oli tehnyt hätäkakat veteen. Mies leikkasi napanuoran ja istukka tuli helposti ulos yhdellä ponnistuksella. Vauva kuivattiin ja annettiin heti rinnalleni. Siinä tyttö köllötteli samalla kun lääkäri parsi repeämiä. Ihastelimme mieheni kanssa pientä tyttöämme, ja saimme onnittelukahvit saliin. Saimme olla kaikessa rauhassa pari tuntia synnytyssalissa, koska osastolla ei ollut kiirettä saada huonetta käyttöön. Kävin suihkussa ja olo oli todella epätodellinen.
Vaikka synnytys oli tietyllä tavalla rujoa ja kamalaa, oli se myös kaunista ja koskettavaa. Minulle ei jäänyt synnytyksestä huonoa fiilistä eikä mitään traumoja. Olin ajatuksissani toivonut, että synnytys olisi edennyt luonnostaan eikä sitä olisi tarvinnut käynnistää. Yö yksin sairaalassa oli inhottavin vaihe koko synnytyksessä. Mielikuvissani olisin pystynyt olemaan mieheni kanssa kotona kipujen kanssa niin pitkään, kunnes olisi ollut pakko lähteä sairaalaan. Lisäksi kätilöltä olisin toivonut hieman enemmän tukea ponnistamisen alkuvaiheessa, mutta muuten henkilökunta oli aivan mielettömän ihanaa ja ihmisläheistä. Tärkeintä kuitenkin, että tyttö syntyi terveenä ja molemmat olimme hyvissä voimissa synnytyksen jälkeen. Raskausviikolla 41+5 saimme vihdoin pienen ihmeemme tähän maailmaan.
