Isomummon luona kylässä

Viime viikolla kävimme moikkaamassa sukumme vanhinta jäsentä, 87-vuotiasta mummoani. Matka oli pitkä, lähes kolmesataa kilometriä yhteen suuntaan, mutta reissu oli sen arvoinen. Mummo oli innoissaan pienestä tulokkaasta ja niin neljä ikäpolvea kohtasi. Tyttömme, minä, isäni ja mummoni. 

Mummoni on aina ollut minulle esikuva. Hänellä on suuri sydän, iloinen elämänasenne ja avara maailmankatsomus. Lapsuuden parhaita muistoja ovat mummolareissut. Minun molemmat mummolani olivat kaukana kotoa, joten tapaamisia ei vuoden mittaan tullut kovin monta. Ehkä sen takia ne kerrat, kun näimme, olivat erityisiä. 

Muistan mummolan ison leivinuunin, jossa paistuivat maailman parhaat karjalanpiirakat ja hautui karjalanpaisti. Aamulla saimme aina punaiseen maitoon keitettyä ja pitkään haudutettua mannapuuroa. Yhden huoneen täyttivät isot kangaspuut ja karkit olivat kettukarkkeja. Mummoni ja pappani olivat naimisissa yli 50 vuotta ennen pappani kuolemaa. Harva nykypäivänä yltää samaan. 

Mieheni kaikki isovanhemmat ovat jo poisnukkuneet; minulla on vielä sekä äidinäiti että isänäiti elossa. Elämä on rajallista, mutta toivottavasti tytöllemme ehtisi vielä muodostua muistoja kahdesta elossaolevasta isomummostaan. 

Mummo kyseli, katsonko kellosta, milloin imetän tyttöä. Aikoinaan hänen ollessa nuori äiti oli vallalla suositus, että lapsia imetettäisiin vain neljän tunnin välein. Kerroin imettäväni tyttöä lapsentahtisesti, aina silloin kun hänellä tuntuu olevan nälkä. Mummo kertoi tehneensä niin itsekin. ”Olisi ollut julmaa antaa lapsen huutaa nälkäänsä.”

Vaikka mieli ja fyysinen kunto heikkenee, yksi ei katoa: sydämen viisaus.