Hups, koko kesä on yhtäkkiä kadonnut jonnekin ja syksy on jo vahvasti täällä. Olen nyt iltojen pimentyessä ennen seitsemää ollut todella onnellinen, että meille syntyi kesänlapsi. Varsinkin alussa kun yö- ja päivärytmi olivat niin sekaisin, olisi varmasti ollut väsyttävämpää valvoa vauvan kanssa iltaisin yhteentoista saakka ja heräillä useamman kerran yössä syöttämään tyttöä. Tällä hetkellä menen yleensä jo yhdeksän jälkeen iltaisin nukkumaan, ja yöt ovat tytön syömisistä huolimatta rauhallisempia kuin alussa. 

Kesä on minulle mieluisin aika vuodesta, lämmön ja valon vuoksi. Oli niin helppoa kun vauvan ruokintakin onnistui vaikka kesken kauppamatkan puiston penkillä. Ei tarvinnut erikseen topata tytölle ulkovaatteita päälle eikä miettiä mihin saakka uskaltaa lähteä lenkille vaunujen kanssa, koska koskaan ei voinut tietää, milloin pikkuiselle iskisi nälkä. Tyttömme on alusta asti ollut hyvin temperamenttinen sen suhteen, että kun jotain ollaan vailla, niin se kyllä ilmoitetaan heti. Aivan turha oli yrittää häntä tyynnytellä odottamaan kymmenen minuuttia: ruokaa oli saatava heti. Olenkin useampaan otteeseen sanonut, että kesä meni minulla pääsääntöisesti imettäessä. Välillä iltatankkaukset olivat maratonien mittaisia ja vauva ei tuntunut millään saavan kyllikseen rinnasta. Nyt hän imaisee noin kymmenessä minuutissa itsensä täyteen ja sen jälkeen kuikuilee kujeilevasti minuun ja kääntelee päätään.

Pari ensimmäistä kuukautta meni vauvan kanssa elämistä opetellessa. Sekä minulle että miehelleni tuli ehkä kuitenkin jonkinlaisena järkytyksenä, kuinka suuresti elämä muuttuu lapsen myötä. En usko, että siihen kukaan pystyykään täysin varautumaan? Nyt neljän kuukauden jälkeen äidin rooli tuntuu jo luontevalta, ja on ihana seurata, miten tyttö oppii koko ajan uusia taitoja ja on enemmän vuorovaikutuksessa vanhempiinsa ja muihin ihmisiin. Ennen kaikkea on helpottavaa ja ihanaa, että koko ajan oppii enemmän lukemaan ja tuntemaan omaa lastaan ja pystyy reagoimaan oikein hänen tarpeisiinsa. Jos tyttö itkee, niin osaa jo useimmiten sanoa johtuuko se nälästä, väsymyksestä, kivusta vai jostain muusta. 

Mikään ei tunnu yhtä ihanalta, kun vauvan puhdas ilo, kun hän hymyilee tai nauraa. Tietysti olen puolueellisesti sitä mieltä, että meillä on maailman ihanin vauva <3

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä 
ja juteltiin ihan hiljaksiin: 
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen 
ehkä viikon vanha vasta. 
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten 
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.” 
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?” 
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti 
vaikka poruun puhkesitkin. 
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

”Sill’ on ripsissä tähden säkenet”, 
isäs naurahti ja keksi: 
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme. 
”Tästä tulee kai hyvä ihminen”, 
me puhuttiin toisillemme.

Kaarina Helakisa – Iltalaulu Riikalle