Tilkka kahvimaitoa (eli ajatuksia imetyksestä)
Ei ole varmasti monta sanaa, mihin liittyisi yhtän paljon tunteita kuin imetykseen. Onnistumisia, pettymyksiä, surua, raivoa, rakkautta… Raskauden aikana pohdin imetystä ja kovasti jo silloin toivoin, että voisin lastani täysimettää. Ajattelin raskaana ollessani, että synnytys on se pahin juttu ja imetyshän nyt onnistuu, kun työntää vauvalle vaan tissin suuhun. Voi kuinka väärässä olin!
Imetys lähti kyllä hyvin käyntiin heti synnytyksen jälkeen, kun vauva nostettiin rinnalle ja osasi heti ottaa rinnasta otteen. Sairaalassa kehuttiin vauvan imuotteen olevan oppikirjamainen, joten sen suhteen ei ollut ongelmia. Maito nousi hyvin ja kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen rinnat olivat aivan pakkautuneet, kovat kivipallot. Sain kätilöiltä kylmiä kaalinlehtiä, jotka vaihdoin aina imetysten välissä ja kotonakin vielä noin viikon ajan pidin koko ajan kaalia liiveissä. Kotiintulon jälkeen jouduin heti seuraavana päivänä lähteä ostamaan rintapumppua, koska tuntui, että rinnat räjähtävät.
Olin kyllä kuullut, että imetys sattuu aluksi, mutta en ajatellut että niin paljon! Sen jälkeen kun maidon pakkaantuminen hieman tasottui, alkoivat nänninpäät kipeytyä ja hieman kauhulla aina odotin seuraavaa imetystä. Missään vaiheessa eivät onneeksi menneet rikki, vaikka lähellä oli. Rasvasin niitä ensimmäisen kuukauden ajan koko ajan äitiyspakkauksesta mukana tulleella rasvalla. Välillä kyyneleet nousivat silmiin, kun vauva tarttui rinnasta kiinni. Niin ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa!
Tyttö sai myös noin kolmen viikon ikäisestä lähtien rintaraivareita etenkin oikealle rinnalle. Kaiken pähkäilyn ja Imetyksen tuki ry:n vinkkien lukemisen jälkeen veikkaan syyksi maidon suihkuamista. Yritin auttaa vauvaa imettämällä eri asennoissa ja pumppaamalla aluksi hieman maitoa rinnasta pois. Pahimmillaan vauva raivosi keskellä yötä yli tunnin, koska oli nälkäinen, mutta ei halunnut tarttua rintaan. Silloin sanoin jo miehelle, että tästä tytöstä tulee korvikevauva. Olin väsynyt siihen, että syöttäminen oli aina niin kamalaa taistelua.
Sinnikkäästi kuitenkin päätin, että kyllä tämä tästä helpottaa enkä antanut periksi. Maitoa minulta on koko ajan tullut hyvin, ja se on ollut onni. Noin puolentoista kuukauden jälkeen imetys alkoikin jo sujua helpommin ja raivarit vähenivät. Nännit tottuivat ja enää ei tarvitse rasvata eikä jännittää seuraavaa imetystä. Tällä hetkellä imetys ei tunnu enää lainkaan kivuliaalta. Tytön kanssa yhdessä opettelimme ja opimme, ja hän kasvaa kovaa vauhtia. Välillä koen liikutuksen hetkiä, kun katson pientä lastani imemässä. Niissä hetkissä on niin mieletön läheisyys vauvan kanssa. Toivottavasti voimme jatkaa yhteistä imetysmatkaa vielä pitkään yhdessä.
En tiedä, miten olisin suhtautunut, jos olisin jossain vaiheessa joutunut siirtymään kokonaan pulloruokintaan. Jollain tavalla olisin varmaan ollut hieman pettynyt, vaikka tärkeintä tietysti on, että vauva kasvaa ja on tyytyväinen. Mielestäni ei ole väliä, millälailla vauva ruokansa saa, kunhan sekä äiti että vauva pysyvät tyytyväisinä. Miten teillä on lähtenyt vauvan ruokkiminen käyntiin?