Jatkuvasta kvarttaaliseen koti-ikävään
Meitä on kahtena aamuna parvekkeen alla tervehtinyt pieni citykanin poikanen ja tänään sillä oli matkassa veli tai sisko. Ne pötkötti pensaan alla kaikessa rauhassa, kun ihmiset vielä kotonaan valmistuivat päiväkotiin, kouluun tai töihin lähtöön. Iltapäivällä häly olikin niille liikaa eikä niitä enää näkynyt. Toivottavasti raukkaparat olivat jossakin turvassa emonsa luona.
Hukassa olevista poikasista oiva aasinsilta kvarttaalittain ilmenevään koti-ikävään. Vielä kahdeksan vuotta kotipaikkakunnalta muuton jälkeen tulee näitä päiviä, kun toivoo ettei asuisi kahdensadan kilometrin päässä kotoota. Miten hienoa olisi, kun töistä päästyä voisi soittaa kotiin ”Hei, ei mittää ruokaa olis? Mä tuun nopeesti poikkee” tai heittää bestisten kanssa tunnin terapeuttisen iltalenkin ja avautua menneestä päivästä. Ehkä taas joskus… Tästä toinen oiva aasinsilta kymmeniin tuhansiin uusiin opiskelijoihin ja eritoten heihin, jotka muuttavat opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle.
Pystyn lähes tuntemaan muutamien uusien opiskelijoiden tuskan, kun perhe, ystävät ja harrastukset jäävät kotipaikkakunnalle ja edessä siintää uudet tuulet ja haasteet. Mutta kokemuksen vahvalla rintaäänellä tämä sanoo, että `hei, ei hätää!` Allekirjoittaneen itkusta ei kahdeksan vuotta sitten meinannut tulla loppua kun viimeisetkin tavarat oli kannettu opiskelijaboksiin ja vanhempien auton perävalot näkyivät asunnon ikkunasta. Tämä tulee aina mieleeni, kun löydän laatikon pohjalta vanhan opiskelijakortin, josta minua katsoo hyvin hyvin pettyneen näköinen henkilö. Tämän henkilön voisi luulla kärsivän pahasta siitepöly allergiasta turvonneiden ja punaisten silmien vuoksi (kävin seuraavana päivänä passikuvassa). Vaikka olin kuukausien pääsykokeisiin lukemisen jälkeen ikionnellinen opiskelupaikasta, taisin perävalojen hävittyä horisonttiin soittaa ädille autoon raivoissani ja ilmoittaa huutoitkulla, että minä en muuten tänne yhtä lukuvuotta kauemmaksi jää!
Ja mitä vielä! Vuosi vierähti toiseen, kolmanteen ja neljänteen ja minä vaan olin siellä. Viihtymistä edesauttoi hauskat ja läheiseksi tulleet opiskeluystävät ja löytyihän sieltä tuo kiva mieskin. Nämä vuodet olivat valehtelematta tämän ihmisen parasta aikaa eikä se lapsuudenkoti perheineen ja kavereineen sieltä mihinkään kadonnut.
Kun vuosien jälkeen tuli aika tyhjentää samainen kämppä ja lähteä tutkintopaperit kainalossa uusiin seikkaluihin uudelle paikkakunnalle, oli mieli mieli haikea. Sitä päivää en olisi uskonut kokevani elokuun lopussa vuonna 2005, kun yksin vieraassa kaupungissa, silmät täynnä kyyneliä, kylmä siideri kädessä yritin sopeutua ensimmäiseen iltaan uudessa kodissa ja luin Seiskaa. :D :D