Viime perjantaina nappasin rautatieasemalta litran kirsikoita mukaani ja hyppäsin junaan. Vihdoin kotiin. Mennyt työviikko oli niin raskas, että pää oli räjähtää. Entisen kollegan kanssa sovittu lounastreffi oli menneen viikon ainoa ilonpilkahdus, muuten pilkahdukset olivat vähissä ja olin kireä kuin viulunkieli. Ehkä olin jo hieman asennoitunut, että kesäloman kynnyksellä kiireet helpottavat ja kun niin ei taaskaan käynyt vaan työtaakka vain lisääntyi, aloin käymään kierroksilla. Olen kuullut välillä itseni toitottavan muille, että töiden takia ei kannata hermojaan menettää, mutta kappas siinä olin itse valmiina paiskaamaan läppärin kannen kiinni ja huutamaan ”pitäkää tunkkinne!”

Kotiin päästyä keräsin hetken voimia sohvalla litra kirsikoita seuranani ja mietin, että pitikin olla sellainen mutrusuu. Tovin siinä itseäni keräiltyäni päätettiin tehdä jotain piristävää ja pistäytyä Rodopuistossa katsomassa ovatko Haagan kuuluisat alppiruusut puhjenneet kukkaan. Edistystä oli viime viikolta tapahtunut ja ihastelin erityisesti lajiketta, jonka nimeksi paljastui myöhemmin Pekka (!).

Paras oli vielä edessä. Perjantai-ilta auringossa eksoottisen lähiöpubin terassilla muita asiakkaita seuraten, toisiaan jahtaavat linnut sinisellä taivaalla edessäni 16 kappaletta  kauan kaivattuja Hot Wingsejä, joiden lientä olisi voinut pahimmassa suolan himossa juoda. Yhtäkkiä kaikki oli taas paremmin kuin hyvin. Sattuuhan näitä. Ei muuta kuin uuteen nousuun ja postiivisemmin mielin feenikslintu.