Isälle kertominen

Kehitteillä olevan vauvan tuleva isähän tietysti jo jälkikasvustaan tietää, mutta nyt puhutaankin minun isälleni, tulevalle pappalle/taatalle/vaarille/morfarille, kertomisesta.

Kutsuttiin itsemme kylään isäni ja hänen puolisonsa luo viime viikolla. Isäni on sellainen perinteisen pidättyväinen tyyppi, jonka silmäkulmaan saattaa herkällä hetkellä eksyä kyynel, mutta yleensä tunteet tulevat läpi vain huokailuna, pienenä naurahduksena tai sarkastisella ja usein käänteisellä kommentilla.

Meillä on ollut ”äitipuoleni” lasten vanha syöttötuoli lainassa kummitytön vierailuja varten. Äitipuolen lapsenlapset olivat kaikki jo tästä tuolista kasvaneet yli. Meidän kummityttönen on kuitenkin niin eläväistä sorttia, että hetkeen ei ole häntäkään enää tähän syöttikseen voinut turvallisesti istuttaa. Tämä vekotin on myös melko suuri ja epäkäytännöllinen ja haaveilen meille itselle arkikäyttöön sirommasta mallista. Päätettiin siis palauttaa tämä syöttötuoli nyt takaisin ja samalla ohimennen kertoa uudesta käyttäjästä.

Heti ovella sitten rupesivat sättimään, että päreiksi tuon olisi voinut pistää kun eivät hekään sitä enää tarvitse. Kunhan sisälle päästiin, niin äkkiä tähän lauseeseen vastasin, että kyllähän te tarvitsette, meidän lapselle ja jo ehkä ensi vuonna.

Äitipuoli taas on sellaista helposti innostuvaa, hössöttävää ja lämminsydämistä sorttia, että tavattuaan sanojani hetken, hän kysyi ”onko teillä vauva tekeillä?” ja kun vastasin myöntävästi kaappasi hän minut lämpimään syleilyyn ja onnitteli vuolaasti. Tämän jälkeen hän kiirehtikin halaamaan ja onnittelemaan mieheni. Äitipuoli sanoi, että oli viime vierailullani heinäkuussa jo aavistellut asiaa katsellessaan kasvojani. Isäni ei tuohon tuolloin ollut osannut kommentoida.

Kun tokenin halauksesta näin isäni edelleen istuvan sohvankulmassa ja tuijottavan eteensä. Isä huokaisi ja sanoi ”aijaa..” itselleen tyypilliseen tapaan. Siitä sitten siirryttiin sohvalle kaikki ja isä kysyi kuinka pian ensi vuonna se lapsi siinä syöttötuolissa sitten istuu. Äitipuoli kyseli pitkän listan olostani ja viikoista. Isä, jonka ajoittain arvelen kärsivän kateellisena siitä, että näemme (olosuhteiden pakosta) useammin appivanhempiani kuin heitä, kysyi pian myös miten mieheni vanhemmat olivat reagoineet – olettaen aivan oikein, että appiksille oli kerrottu ensin. Tietty rehellisesti kerrottiin. Muistin lisätä kertomaani, että itse en olisi vielä halunnut kertoa mutta mies ei pysynyt asian suhteen tolkuissaan ennen kertomista.

Hetken hiljaa meitä muita kuunneltuaan isä vain totesi ykskanttaan: ”No, hyvä, ette te ole vielä liian vanhoja, mutta ette liian nuoriakaan”. Naurahdin ja kiitin analyysistä. Äitipuoli paikkaili hieman töksähtävää kommenttia ja kertoi isäni olleen ajoittain huolissaan että odotamme niin pitkään että olemme liian vanhoja jaksamaan lapsen kanssa hyvin. Minä olen 28 ja mies 30 kun lapsi syntyy. Vanhempani ovat olleet molemmat 30 kun minä olen esikoisena putkahtanut maailmaan. Tavallaan hieman liikutuin, sillä kommentti paljasti isän jo hieman lapsenlapsia toivoneen.

Istuimme iltaa useamman tunnin ja puhuimme pääasiassa raskaudesta – minä ja äitipuoli. Miehet katselivat Olympialaisia ja ehkä sivukorvalla kuuntelivat.

Kun teimme lähtöä, isä totesi rappukäytävässä hymyssä suin, että: ”No on se tosi hyvä juttu. Että kiva kiva.” Halasi minut ja kätteli miehen.

Sellainen on minun isäni. Vaatii ehkä vähän sulattelua hänellekin, mutta tiedän että ihan paras pappa/taata/vaari/morfar tai mikä lie isoisä hänestä vielä tulee. En uskaltanut vielä kysyä mikä hän haluaa olla. Pohdiskelkoon rauhassa ensin.