Ajatuksia äitiysvapaalle jäämisestä

Tj1. Huomenna siis viimeinen työpäivä ennen ”mammista”.

Ja mua ahdistaa. Mammis on niin ällö sanakin ja silti olen jo alkanut käyttää sitä.

Kun taas viimein pääsin saikulta töihin olen ollut ihan liekeissä. Töissä on ollut superkiireistä kun mulle on tullut lähetteitä ovista ja ikkunoista ja samalla on pitänyt laatia perehdytysmateriaalia ja perehdyttää. Perehtyjä oli ja meni. Alkuun hidasti vähän mun tahtia kun piti ohjata ja näyttää mallia, mutta viimeiset päivät oli ihan hyödyksikin. Nyt on jo toisaalla töissä, eikä kait takaisin tule. Viimeisimmän tiedon mukaan 19.2. pitäisi tulla hakuun oikea äitiyslomasijaisuus. Siihen mennessä minä olen toivottavasti jo solahtanut mukavaan odotuskuplaan.

Itse en ole enään kaikkeen pystynyt, mutta moneen kyllä. Ja olen tykännyt niin paljon olla töissä. Olen aina pitänyt työstäni, mutta erityisesti nyt töissä on ollut tosi kivaa. Ja huomenna se kiva loppuu.

Huomiselle päivälle on vielä niin monta asiaa tehtävälistassa, että uskallan väittää että ylitöiksihän tuo menee. Pitkin viikkoa olen yrittänyt hoitaa lähtöhommia alta pois – palautellut turhia avaimia ja työvaatteita, siivoillut kaappeja ja laatikoita, pakkaillut henkilökohtaisia tavaroitani pois työhuoneestani. Haikeaa ja tosi surrealistisen tuntuista. Parit työkaveritkin olen joutunut jo ”hyvästelemään” kun ovat poissa loppuviikon.

Työkaverit on hyväntahtoisesti kyselleet mitä suunnitelmia mulla on vapaapäiville ennen vauvaa. Olen todennut, että onhan mulla listalla monta tekemätöntä hommaa – ja jättänyt sanomatta että juuri nyt niistä ei kyllä inspiroi mikään kun haluaisin vain jatkaa tuttua työrutiiniani. Ensimmäiset päivät varmaan vain pyörin kotona osaamatta tarttua mihinkään järkevään tekemiseen. Pakko yrittää sopia jotain pakollista menoa / järjesteltävää alkupäiviin niin en aivan pääse lamaantumaan.

Uskon kuitenkin, että tämä vaihe menee nopeasti ohi. Onhan tässä hyvätkin puolensa. Vaikka viime päivät kroppa onkin jaksanut töissä kunnioitettavan hyvin, ei se enää parhaimmillaan ole. Lisäksi on rehellisesti sanottava, että työpäivinä kaikki muu arkitoiminta on jäänyt nolliin. Olen oikeasti jaksanut vain nukkua ja maata sohvalla – hädin tuskin kutoa ja käyttää koiraa pihalla.

Toivon, että pian olen yhtä pesänrakennusta ja odotushuumaa täynnä koko nainen. Että unohtuu työt ja vanha arki. Että ei tule ihan kauhea ikävä niitä kivoja työkavereita. Erityisesti odotan, että jaksan taas kotonakin tehdä jotain. Toivottavasti tämä kroppa jaksaa vielä kuljettaa mua monta viikkoa.

Viimeistään sitten kun meidän pikkutyyppi saapuu kuuluu varmaan päästä ja sydämestä naksahdus, eikä millään muulla ole enää väliä. Sitä odotellessa.