Perätilaprinssin syntymäkertomus

Tänään olisi meidän poikasen laskettu päivä. Perätilan vuoksi elektiivinen sektio olisi ollut viime torstaina. Tyyppi kuitenkin päätti syntyä jo 12 päivää etuaikaa, naistenpäivänä 8.3.2017.

Yritän nyt muistella tuon päivän tapahtumia ja kertoa prinssimme syntymästä niin kuin minä sen koin.

Keskiviikko oli ihan tavallinen vähän huonompivointinen raskauspäivä. Tiistaina olin puuhannut monenlaista ja kuten muutenkin raskauteni viimeisillä viikoilla puuhakasta päivää seurasi väsyneempi ja kivuliaampi päivä. Vatsa tuntui pinkeältä ja pieniä supistuksiakin tuli harvakseltaan päivän mittaan. Lepäilin lähinnä sohvalla, tein pieniä kotiaskareita – ja kas järjestin jopa töistä kotiin tuomani paperit kansioihin.

Mies meni iltapäivällä töidensä jälkeen päiväunille ja minä seurasin pian perässä. Käydessäni vuoteeseen tunsin kuitenkin kipeän vihlaisun alavatsalla ja äkkiä tuli tarve lähteä vessaan. Matkalla reisille jo valui jotain. Vedet! Nyt ne sitten meni. Ei epäilystäkään oliko kyseessä housuun pissaaminen tai valkovuoto – tämä oli ihan selvästi sitä itseään, limatulpan kera.

Istuin siinä sitten vessassa ja yritin mahdollisimman rauhallisesti huutaa miestä hereille naapurihuoneesta. Voin kertoa, että sen unikeon herättäminen ei ole mikään helppo juttu ja lopulta päädyin karjaisemaan kaikin voimin. ”MULLA MENI VEDET! TUO MULLE ALUSHOUSUT JA PUHELIN!” En ollut itse näkemässä, mutta luulen että mies hyppäsi pari metriä ilmaan ja nousi suorin jaloin sängystä. Unenpöperöinen ja hämmillään oleva mies sai pienten kommellusten jälkeen tuotua pyytämäni asiat ja siitä pytyltä soitin synnärille kysyäkseni ohjeita.

Ohjeena oli lähteä heti sairaalaan ja mieluusti makuuasennossa. Päädyin soittamaan ambulanssin ja kohta selitin hätäkeskuksen puhelinmiehelle tilannetta. Auto luvattiin lähettää heti. Minä siinä sitten vielä vessassa mietin että kävisinkö suihkussa pesemässä reiteni ja pukisinko päälleni sen päivän käytössä olleet kulahtaneet lököhousut vai puhtaat raskausfarkut. Onneksi päädyin lököhousuihin ja skippasin suihkun, valuin nimittäin lapsivettä siteestä ja kylkimakuuasennosta huolimatta koko matkan sairaalalle niin paljon, että housut ja takkini olivat aivan märät kun pääsin vaihtamaan sairaalan leikkausmekkoon.

Mies meni tekemään lumitöitä pihaan ambulanssia varten ja minä vielä heitin jotain tavaraa sairaalakassiin ja tulin eteiseen odottamaan lanssia. Kävellessä oli kauhea tarve pitää sisäreidet mahdollisimman yhdessä. Kohta ilmestyikin kaksi ensihoitajamiestä ja harjoittelussa ollut nainen meidän ovelle. Heillä ei ollut tilanteesta muuta tietoa, kuin koodilla ”synnytys” tullut hälytys ja siinä eteisessä heille sitten selvensin mihin heitä tarvitaan. Mieshoitajat siinä vielä kovasti kyselivät supistaako ja onko vaara että vauva syntyy jo lanssiin ja minä puoliksi nauraen että ei ole mitään hätää ja eipä se sieltä edes kuulemma mahdu tulemaan. Supistelu alkoi sitten autossa.

Naapurikaupunkiin ajettiin sitten työmatkalaisruuhka-aikaan maaliskuisessa lumikuurossa 45 minuutissa lanssilla. Miehelle viestittelin, että ottaa ihan rauhassa ja ajelee maltillisesti perässä. Viestillä vielä laitoin ohjeita mitä pakata sairaalakassiin. En uskonut että kiirettä olisi, enkä halunnut miehen hätäilevän huonossa ajokelissä. Mies kertoi myöhemmin ottaneensa rauhallisuusvakuutteluni tosissaan ja vetäneensä hetken happea kotona, ulkoiluttaneensa koiran, vieneensä sen appivanhemmille hoitoon ja lähteneensä vasta sitten ajamaan kohti sairaalaa. 

Sairaalassa minut otti vastaan todella ihana kätilö ja tämän mukana harjoittelija. Totesivat heti ilman mitään testejä nesteen olevan todella lapsivettä. Tiedot tarkastettiin, mutta nehän oli jo viikkoa aikaisemmin kirjattu koneelle, joten siihen ei kauaa mennyt. Minulta otettiin verikokeita, streptokokkinäyte ja lyötiin käsiin kanyylit. Harjoittelija sai laittaa etukäteen inhoamani katetrin ja täytyy sanoa, että se oli koko päivän kauhein hetki. Reiteni hakkasivat kauheaa jännitystärinää ja supistukset olivat todella napakoita samalla kun harjoittelijan kokemattomuuden vuoksi katetrin laittamisessa meni uskoakseni keskimääräistä enemmän aikaa. Taisin tuskissani lopussa puuskahtaakin että tämä ei välttämättä ole mielestäni paras hetki harjoitella tätä toimenpidettä. Siitäkin selvittiin.

Lääkäri kävi tarkistamassa tilanteen, perätila edelleen ja kohtalaisen kivuliaita supistuksia tiheästi. Hän lähti huoneesta sanoen selvittävänsä leikkaussalin tilanteen ja jos tilaa olisi syntyisi lapsi jo tänään, jos ei, niin odotettaisiin huomiseen. Ehdin soittaa miehelle ja kuulla hänen olleen vasta lähtenyt appivanhemmilta. Luulin hänen olevan jo kohta sairaalalla ja kaipasin kyllä miestä tueksi. Maltillisesti kehoitin vain ajamaan rauhallisesti vaikka aloinkin jo vähän jännittää ehtiikö hän paikalle ollenkaan.

Meni puolisen tuntia ja lääkäri palasi ja sanoi leikkausryhmän olevan valmiina ja minut siirrettäisiin saliin. Soitin vielä miehelle. Hän oli 20 km:n päässä. Kerroin, että nyt minua viedään.

Leikkaussalin henkilökunta oli ihan huippua. Tunnelma oli rento ja siinä vitsailimme tulokkaan todennäköisesti olevan naistenpäivän kunniaksi itsepäinen tyttö. Minut autettiin leikkauspöydälle ja kohta anestesialääkäri tuli laittamaan spinaalipuudutteen. Puudutteen laitto nipisti hiukan ja kohta tunsin miten oikea pakara ja reisi alkoi puutua. Kohta en enää tuntenut juurikaan mitään kylkiluideni alapuolelta. Rintakehän kohdalla oli sermi, joten en edes nähnyt itseäni. Oli kummallinen olo, että olisin vinossa ja kysyinkin sitä hoitajilta ja he sanoivat toden totta tukeneensa minut asentotyynyin oikea lonkka hieman koholle. Mieleni teki heiluttaa oikeaa jalkaa, sillä reisi tuntui kiristävän, mutta en saanutkaan mitään liikettä aikaiseksi.

Tässä kohtaa joku kävi sanomassa mieheni saapuneen ja odottavan heräämössä että hänet haetaan saliin.

Mies ohjattiin pääpuolelleni istumaan ja näin hänen olevan kalpea ja jännittynyt. Sairaalaympäristö ja veri ahdistavat miestäni, joten keskityin kyselemään häneltä miten matka sujui saadakseni hänen ajatuksena muualle. Tämä helpotti myös itseäni, sillä en keskittynyt niin paljon omituisiin tuntemuksiin puutuneella alavartalollani.

Tyttöfiiliksistämme varmoina keskustelimme juuri tyttöjen nimivaihtoehdoista kun kuulimme lääkärin sanovan: ”Ei tämä mikään naistenpäivän tyttö ollutkaan, kun on sukukalleudet heti ensimmäiseksi esillä”. Ehdin sanoa miehelleni ”se on poika” kun kuulimmekin ihanimman rääkäisyn ikinä. Kätilöharjoittelija tuli onnitellen näyttämään poikaa minulle ja sitten kätilöt ja mies katosivat toiseen huoneeseen mittailemaan ja puhdistamaan vauvaa.

Oma oloni oli todella omituinen. Leikkaushenkilöstö jutteli mukavasti kuinka pienestä kauniista vatsastani tuli pieni kaunis poika ja vielä kuulemma kohtuni ja istukkanikin olivat pieniä ja kauniita, mutta mielessäni pyöri vain pieni ihminen jonka olin juuri vilaukselta nähnyt. Huomasin kuitenkin kysyä, että näkyykö kohdussa jotain syytä perätilaan ja lääkäri totesi että kohtuni rakenteessa ei ole mitään poikkeavaa jonka voisi katsoa aiheuttaneen perätilan.

Ei mennyt kauaa, kun kätilöt ja mies palasivat saliin ja kuulin kätilön kysyvän leikkaussalihenkilökunnalta saisiko vauvan laittaa äidin rinnalle – se oli ollut toive, jonka olin esittänyt kätilölle juuri ennen saliin lähtöä, mutta olin ajatellut asian unohtuneen enkä osannut kaivata tätä. Lupa tuli ja vauva aseteltiin leikkauspeitteiden alle rinnalleni ja sain toisen käteni vapaaksi leikkauspöydästä pitääkseni hänestä kiinni.

Hetki oli huikea. Mies ja minä kyynelsilmin ja pieni tuhisija ensi kertaa rinnallani. Kohta minun tuli kuitenkin niin kylmä että tärisin ja annoin ottaa vauvan isänsä syliin ja siirtyä heräämöön minua odottamaan. Sain lämpöpuhallinpeiton päälleni ja ihan kohta olinkin kursittu kokoon ja minut siirrettiin heräämöön. Vauvan itku kuului heräämöstä leikkaussaliin asti ja hänet nostettiin heräämössä taas rinnalleni. Poika löysi heti rinnan ja alkoi imeä sitä ahnaasti. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja hyvältä. Hassua, miten etukäteen olin jännittänyt näitä tapahtumia ja nyt ne olivat tässä ja menivät niin hienosti.

Heräämössä tilaamme seurailtiin jokusen tunnin verran. Mies soitteli tuoreille isovanhemmille ja isoisoäidille. Minä sylittelin vauvaa. Olin menettänyt sen verran verta, että verenpaineet olivat melko matalalla enkä saanut nousta edes kyljelleni sängyssä. Lopulta päästiin siirtymään vapaana olleeseen perhehuoneeseen ja päästiin aloittamaan ensimmäiset hetkemme perheenä.

Illasta en muista juurikaan muuta, kuin että vain tuijottelin rinnallani nukkuvaa vauvaa lähes koko yön. Vauva päätti heti ensimmäisenä yönä ”tilata maitoa” ja viihtyi rinnalla monta tuntia aina välillä hetkeksi nukahtaen. Tarvitsin miestä aina kun halusin nostaa vauvaa enemmän, sillä kanyylit peukalon tyvissä estivät tukevan käsittelyn eikä selinmauulta ollut muutenkaan helppo käsitellä vastasyntynyttä rimpulaa.

Noin 15:40 menivät kotona vedet ja pojan syntymäajaksi on merkitty 18:47. Reilussa kolmessa tunnissa kaiken alkamisesta oli pieni mies elämässämme ja elämämme todella mullistunut.