Neljä viikkoa vauvakuplassa
Meidän poikanen täytti eilen 4 (neljä!) viikkoa. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, vaikka suurimman osan siitä ajasta olen istunut sohvalla vauva sylissä.
Päällimmäisenä tätä aikaa leimaa kai onni ja väsymys. Sellainen onnellinen utuisuus, kun yöunet ovat aivan toisenlainen ylellisyys kuin olen koskaan aikaisemmin ymmärtänytkään, mutta silti päivisin ei malta nukkua kun vain tuijottelee rikkaruohon lailla kasvavaa vauvaa tai vaihtoehtoisesti säntäilee ympäri kotia tekemässä kaikkea mikä jää sylittelyn aikana tekemättä. ”Nuku silloin kun vauva nukkuu” ne sanovat. Pah.
Unet ovat olleet vaihtelevasti vähäisiä. Aluksi piti herätä ja herättää vauva syömään kahden tunnin välein. Sitten kun olisi saanut nukkua vauvantahtisesti pidempään poikasella alkoivat vatsavavat ja erityisesti öisin huudettiin joko 00-03:00 tai 03-06:00. Huutoa ei ainakaan helpottanut se, että kehoni paljastui ahkeraksi maidontuotantolaitokseksi ja vauva raivosi öisin myös suihkutissejä ja vaahtokakkaa. Naapurin rouva paljastui onneksi koiralenkillä vyöhyketerapeutiksi ja hän kävi näyttämässä hieronnat joita nyt teemme päivittäin. Siitä on ollut iso apu ja nyt poika on ollut yöt huudoitta ja herännyt syömään noin 3-4 tunnin välein.
Toki ensimmäinen tiheänimunkausikin on jo koettu. Sitä rintaraivoa kesti onneksi vain pari päivää. Oli siinä ihmettelemistä tuoreella äidillä kumminkin, kun yleensä niin tyytyväinen poika kitisi pitkin päivää eikä tahtonut rauhoittua muualle kuin rinnalle.
Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät täysin eri sfäärissä muun maailman kanssa. Vauvantuijotteluonneen sekoittui lievää baby bluesia, josta kerron myöhemmin ehkä lisää, ja päivät vain lipuivat sormien välistä. Sen jälkeen aloin jo kaipaamaan päiviini muutakin sisältöä kuin vauvan tuoksuttelu (tuoksuttelen toki edelleenkin) ja olenkin sylittelyn, tissittelyn ja huutoraivarihyssyttelyn lisäksi oman mielenterveyteni nimissä nyt koittanut saada joka päivä jotain aikaiseksi. Toisinaan innostun ja yritän änkeä samaan päivään liikaa toimintoja, mutta jos se ei kostaudu saman tien suunnitelmien turhauttavana epäonnistumisena, tunnen sen ainakin nahoissani seuraavana päivänä – sektiosta toipuminen vie todella keholta enemmän aikaa kuin mieleltä. Palataan tähänkin aiheeseen vielä.
Olemme siis lounastaneet ja kahvitelleet työssäkäyvien kanssa muutaman kerran, ulkoilleet kaupungilla kierrellen ja koiralenkeillä niin vaunuissa kuin Manducan kantorepussakin. (Koiran ulkoiluttaminen on muuten Manducalla paljon miellyttävämpää kuin vaunuilla. Koiraankin palataan myöhemmin jossain kirjoituksessa.) Kävin myös jo yksinäni tuulettumassa kukkasidontakurssilla ja pizzeriassa naisten kesken pojan ollessa 3-viikoinen. Miehet pärjäsivät hienosti illan keskenään pumpatun maidon turvin. (Tässä kohtaa kiitän sitä kehoni aloittamaa maidon tehotuotantoa)
Kotona olen leiponut pullaa rotinalahjaksi toiselle vauvaperheelle ja koeleiponut ristiäisiä varten elämäni ensimmäisen ”nakukakun” (todetakseni, että tilaan kakun jostain valmiina). Lisäksi olen mm. kuvaillut vauvaa, yrittänyt ommella raskausaikana kesken jäänyttä vaunuverhoa loppuun (kaikki ompelutyö kaatuu aina kun tarvitsisi silittää jotain saumoja), askarrellut ristiäiskutsuja ja muutenkin suunnitellut ja järjestellyt ristiäisiä. Siitäkin tulossa myöhemmin tekstiä – ei nimittäin mennyt ihan niin kuin siinä Yle:n tv-ohjelmassa.
Lisäksi lähes joka päivä huomaan siivoilevani ja pyykkääväni jotain. Sektion takia sain 4-viikon imurointikiellon. Jep, kätilö oikein erikseen kielsi imuroinnin raskaiden nostamisten ohella ja tästä olen pitänyt kiinni vaikka villakoirat vilistävätkin jo lattioilla. Kantamisrrajoitus on ollut paljon helpompi unohtaa ja kaikenlaista on jo tullut kanniskeltua. Nyt tosin saisin jo imuroidain, mutta voi olla että otan pari päivää varman päälle tässä asiassa.
Kuten vauvataloon ilmeisesti kuuluu, vieraitakin on vastaanotettu. Ensimmäisiä innokkaita jo kotiutumisiltana. Osa käy yks-kaks-yllättäin vain ovensuussa tuomassa kukkakimpun ja kortin, osa istuu pidempään iltaa ja tuudittelee poikaa kun miehen kanssa keittelemme kahvia ja katamme pöytään kuppeja. Kaikki vierailijat ovat tervetulleita piristyksiä, tuulahduksia maailmasta vauvakuplamme sisään. Vain omiin vanhempiini minulla meni ensivierailulla hermot niin että puhisin heidän sanojaan vielä päiviä jälkikäteen. Hormoneja ehkä, tai sitten tahdittomia tuoreita identiteettikriisissä olevia isovanhempia.
Sellaista siis noin suurinpiirtein on kuulunut viime viikkoina – kun blogin puolella on ollut hiljaista. Kuten tekstistäkin huomaa (jos sen jaksaa lukea) on minulla monta sellaista aihetta vielä mielessä kuluneilta viikoilta, joihin täytyy oikein erikseen yrittää palata. Katsellaan koska niiden aika on, nyt on taas aika vaihtaa vaippa.