Ylihuolehtivan vanhemman stigma
Tämä aihe nousi mieleeni tänään, kun olin poikasen kanssa uimarannalla. Sillä ah, miten täydellinen lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä tänään olikaan. Merivesikin oli kahlaussyvyydessä lämmintä. Mutta se aurinko, tuo kesäpäivien pilaaja (vain pienten lasten vanhemmille) palautti taas mieleeni tunnekokemuksen syyllisyyden ja häpeän välimaastosta.
Vanhemmathan kantavat milloin mistäkin lasta koskevasta tekemisestään tai tekemättäjättämisestään syyllisyyttä. Syyllistytään kun on menty antamaan lapselle vauvan mangososetta, jonka ainesosaluettelossa lukee että tuote sisältää sokeria. Hyi sentään mitä myrkkyä! Syyllistytään kun vaihdetaan taaperolle kertakäyttövaippaa ja joku toinen vanhempi vieressä kertoo käyttävänsä lapsellaan vain kestovaippoja. Kertikset, mitä luonnonvarojen haaskaamista! Ja se klassikko: syyllistytään kun vauvelo pötköttelee loruttelun, silittelyn, vaipanvaihdon ja tissittelyn jälkeen tyytyväisenä vatsamakuullaan (Koska hei ,TUMMY TIME! Jos sen unohtaa on syytä syyllistyä.) purulelua äidin silmälasikoteloa järsien ja vanhempi kehtaa vilkaista älypuhelimeensa saapuneen viestin. Häpeä, mitä läsnäolottomuutta ja vauvelon vuorovaikutustaitojen riskeeraamista!
Niin että kun lähdetään aurinkoisena (ilta)päivänä rantsuun, on taapero puettu asiaankuuluvasti pitkähihaiseen ja –lahkeiseen UV-suojapukuun ja -hattuun ja aurinkolaseihin ja vieläpä hinkattu vastaan vääntelehtivän mukulan vähäiset päivänvaloa koskettavat kehonosat fysikaalisen suojan antavalla ekosertifioidulla aurinkorasvalla. JA silloin siellä rannalla se iskee – ylihuolehtivan äidin stigma. Sillä rannallahan juoksentelee lapsia -härregyyd- pelkissä uimahousuissa ja –puvuissa. Ilman hattua ja aurinkolaseja. Luoja ties onko edes rasvattu. Ja aikuiset makoilevat uikkareissaan ruskeina, tai punavalkoisina, pyyhkeidensä päällä. Silloin se hiipii ihon alle, se häpeän tunne siitä, että joku saattaa ajatella että minä olisin vanhempana sellainen ylisuojeleva – hysteerinen jopa – kun nyt lapseni näin olen päästä varpaisiin verhonnut vain auringonpaisteen takia.
Useinhan on juurikin näin, että kun vanhempi yrittää kaikkensa (ja kukapa vanhempi ei yrittäisi) suojella ja suojata lapsensa siltä, tältä ja tuolta uhalta (karies, diabetes, ihosyöpä, ilmastonmuutos, mitä näitä nyt on) ei asiasta kuitenkaan saisi puhua ja se ei saisi näkyä. Pitäisi pitää yllä sellaista huolettoman ja helpon vanhemmuuden kuvaa. Että ihan sama vaikka meidän Esko-Taavetti ja Suvi-Kimara söisivät rikastettua uraania leikkiessään alasti lumihangessa, niin mä oon tällainen rento mutsi enkä jaksa nillittää joka asiasta.
Jos joku epäonninen vanhempi joutuu julkisesti osoittamaan käytöksellään tai puheissaan että hän yrittää olla joissain lapsen terveyteen tai muuhun hyvinvointiin liittyvissä asioissa tarkka, seuraa siitä muiden taholta usein vähättelyä, taivastelua tai ainakin ihmettelyä. Että eikö tämä maitoallerginen lapsi nyt voisi edes tätä yhtä karjalanpiirakkaa munavoilla syödä. Usein esitetty argumentti on tietenkin myös ”Ei silloin kun minun lapseni olivat pieniä..” tai ”Ei meillä vaan..” (keksi itse loput väitteestä). Välillä tämä hysteerisen vanhemman leima on vanhemman mielestä jopa pelottavampi asia kuin se kaukainen uhan mahdollisuus, jolta hän on yrittänyt lastaan alunperin suojella ja vanhempi päätyy höllentämään otettaan asian suhteen hetkeksi, kärsiäkseen lepsuilustaan huonon omatunnon syytöksiä myöhemmin.
Onneksi välillä näihin ahdistaviin tilanteisiin saapuu apu ja helpotus kuin viestinä taivaasta. Kuten tänään rannalla, kun viereemme hiekalle parkkeerasi perhe, jonka äiti myös puki taaperolleen uv-haalarin ja –hatun ennen rantaleikkejä.