Tänään tunsin oloni yksinäiseksi

Saavuin päivällä kotiin työntäen nukkuvaa poikasta rattaissa edelläni. Koko kotimatkan kaupungilta pohdiskelin omituisen raskasta ja ikävää oloa sisälläni. Lopulta totesin sen olevan päällimmäiseksi väsymystä, toiseksi yksinäisyyttä.

Väsymys ei ole viime aikoina ollut itselleni vieras tunne, mutta yksinäisyyden tunteita tunnen vain harvoin. Työelämässä ollessani työni kuormitti sosiaalista jaksamistani siinä määrin, että viihdyin iltaisin mainiosti yksin. Ja olihan minulla mies, koira ja runsaasti harrastuksiakin täyttämässä iltojani. Eikä minulta puuttunut tuolloin ystäviäkään. Sellaisia ystäviä joiden kanssa istutaan pitkään iltaa viikonloppuna tai käydään arki-iltoina maailmaparannuslenkeillä. Väsymyksestä en tiennyt tuolloin mitään, sen on vasta vanhemmuus opettanut.

Vauvavuonna elämä oli väsymyksessä ja niukassa ruokavaliossa selviytymistä – ja siitä huolimatta pidin huolta että liikuimme kodin ulkopuolelle ja näimme muita ”vauvalomalaisia” usein. En kaivannut koko ensimmäisenä vuonna mitään vauvaharrastuksia tai -kerhoja, sillä ihan omat menot ja tutut ihmiset riittivät. Kävimme me silti vauvaunnissa viikonloppuisin, värikylvyssä kerran viikossa ja avoimessa perhekerhotilassa tai kantovälinetapaamisissa satunnaisesti. Tuolloin ihan lähellä asui kaksi kotona olevaa äitiä ja vauvaa, joilla sattui vielä olemaan samankaltaista refluksivaivaa, joten seuraa ja sympatiaa sai Whatsapp-viestillä nopeastikin. Ja joskus riitti ihan vain se viestittely. Myös muita ystäviäni ympäri Suomen oli samaan aikaan kotona lasten kanssa ja viestiä, ääniviestiä, videota ja kuvaa läheteltiin päivittäin sinne sun tänne. Koin harvoin olevani yksinäinen, vaikka tunnit huutavan vauvan kanssa olivatkin välillä pitkiä kun odotin miestä kotiin töistä tai työmatkalta.

Osasin hiukan pelätä tätä tilannetta, mutta silti tuntuu, että tänään se löi yllättäin päin kasvoja. Tänä syksynä minä nimittäin jatkan poikasen kanssa kotona, mutta monet ystävistäni ovat nyt palanneet töihin. Jo kesällä muutimme kauemmas noista lähellä asuvista vauvataaperoperheistä (tai itseasiassa he muuttivat ensin kauemmas meistä), mutta kesällä oli niin paljon muutakin elämää, että se ei haitannut. Nyt kun välimatkat ovat pidentyneet ja myös viestiliikenne muilla alkaneiden töiden takia vähentynyt huomaankin tarvitsevani ohjelmaa minulle ja poikaselle.

Koska olemme huonojen yöunien vuoksi möllöttäneet pari päivää kotona, tänään päätin lähteä jo aamupäivästä kaupunkiin kantovälinetapaamiseen. Yleensä siellä on aina ollut joku tuttu, jonka kanssa on voinut jauhaa liinojen ihailun ohessa milloin mistäkin aiheesta; yleensä nukumisesta, imettämisestä tai refluksista. Tänään paikalla ei kuitenkaan ollut ketään entuudestaan tuttua ja poikanen taisi olla vanhimmasta päästä vauveleiden joukossa. Muistelin haikeana aikaa kun vauvavuonna kävimme näissä tapaamisissa ja poikanen pötkötti lattialla tai torkkui sylissäni kantoliinan kätköissä, sillä nyt hän ei viihtynyt hetkeäkään paikallaan ja huusi kuin syötävä kun yritin sitoa häntä selkään ja testailla lainaamon kantoliinaa meille vuokraliinaksi lomareissuun.

Koska poikanen on kovin varautunut ja ujo, ei hän leiki kodin ulkopuolella ilman että minä olen vieressä – ja niinpä minä seisoskelin perhekahvilan leikkialueella autoratojen ja leikkikeittiöiden keskellä taaperoani parhaani mukaan huomioiden kun muut äidit istuivat ringissä sohvilla vauvojaan imettäen ja heijaillen. Sivukorvalla kuuntelin kuinka keskustelu eteni huonoista öistä unikouluun, refluksiin ja imetysdietteihin. Itsekin olen aiemmin istunut noilla samoilla sohvilla paasaamasta samoista aiheista, mutta nyt minulla ei ollut mitään mielenkiintoa liittyä keskusteluun. Olin jotenkin aivan kurkkuani myöten täynnä koko aihetta. Olen puhunut siitä ja elänyt sitä viimeiset 1,5 vuotta, ja nyt tuntui että en kestä aihetta enää hetkekään. Eikä aihe näytö loppuvan. Aina tulevat uudet vauvat ja uudet äidit ja sama keskustelu jatkuu noilla sohvilla. Ulkopuolisen korviin tämä äitien keskustelu kuulosti suorastaan kilpailulta siitä kenen lapsella on ollut rankin refluksi ja kenellä äideistä rajoittunein imetysdietti kaikkine munaton, maidoton, viljaton ton ton ton ton -liitteineen. Varmasti oikeasti keskustelua käytiin hyvässä hengessä kokemattomampaa opastaen, mutta tässä turhauman, väsymyksen ja katkeruuden värittämässä päivässä se kuulosti minusta kovin ikävältä. Päädyin lähtemään tapaamisesta pois kaikessa hiljaisuudessa. Harmitti että olin edes lähtenyt, kun olisimme voineet viettää aamupäivän kotonakin ja nukkua yhdessä päiväunet.

Poikanen ei nukkunut rattaissaan kauaa kun pääsimme kotiin ja oli hyvin vaativa koko päivän, mutta iltapäivällä sain tainnutettua hänet toisille unille ja pääsin itsekin hetkeksi nukahtamaan. Illalla sukulaispariskunta, mieheni kummivanhemmat jotka ovat enemmänkin ystäviä meille molemmille, tupsahti yllättäin kylään – ja kas, en tuntenutkaan enää oloani niin yksinäiseksi. Uni ja oikea seura tekivät taas tehtävänsä.

 

 

Yksinäisyys on niin arka aihe, ja monille valitettavasti lähes jokapäiväinen tunne, että haluan sanoa, että tarkoitukseni tällä kirjoituksella ei ole väheksyä tai loukata ihmisiä jotka kokevat olevansa yksinäisiä. Halusin vain vuodattaa omat tämänpäiväiset tuntemukseni tekstiksi ja ehkä nostaa esille aihetta siitä, miten kotona lapsen kanssa voi tuntea itsensä joskus hyvin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisikin paljon hyvää ja rakkaita ihmisiä.

suhteet oma-elama vanhemmuus mieli