Ar-ultra

Maanantaina en päässyt tänne ultrauutisia kertomaan, sillä melkein koko päivän voin niin pahoin ettei tullut mieleenkään avata konetta. Nyt kuitenkin olo on sen verran parempi, että yritän muistella muutaman päivän takaista hetkeä.

Aamupäivä hujahti onneksi töissä kiireisesti, niin en ehtinyt hirveästi jännittää, mutta kyllä melkoinen tärinä oli sisuksissa kun lounasaikaan käveltiin kohti neuvolaa katsomaan josko jotain elävää löytyisi. Tutisin muutenkin, sillä sunnuntaina aiempina viikkoina vaivannut etova olo oli vaihtunut ihan oikeaan oksettavaan tunteeseen ja vaikka en tähänkään päivään asti ole mitään ulos asti laatannut, keskityin maanantaina lähinnä hengittelemään hillitäkseni huonoa oloa.

Hetkeksi se oksettava olo kuitenkin katosi, kun hoitaja levitti geeliä alavatsalleni ja heti kun lääkäri asetti ultrauslaitteen geelille näin näytössä vilahduksen meidän tulokkaasta. Siellä se möllötti – ihan oikeassa paikassa ja sydän sykkivänä. Lääkäri mittasi, että koko vastaa 8+1 ikää, vaikka kuukautisista laskien iäksi oli arvioitu 9+4. Reilu viikko mentiin siis takapakkia, mutta olin tätä osannut epäillä ja vain iloinen siitä, että oltiin näinkin pitkällä. Lääkäri totesi, että voimistunut pahoinvointi sopiikin hyvin raskausviikkoihin.

Saatiin muistoksi viime postauksessa näkyvä hyvin suhruinen kuva. Tämä kidney pavun kokoinen tyyppi köllötteli siellä kyljellään, joten profiilikuvaa ei saatu. Tuota epäselvää kuvaa on kuitenkin tullut tuijoteltua jo useampaan kertaan. On se niin ihmeellistä ajatella, että mun sisällä oikeasti kasvaa jokin noin arvokas. Ihmishenki. Pieni sielu.

Tähän voidaan siis jättää onneksemme spekulaatiot kohdunulkoisesta tai tuulimunasta. Tästä eteenpäin aion olla kiitollinen jokaisesta (oksettavastakin) raskauspäivästä. Keskenmeno on tietenkin edelleen mahdollinen, mutta niin on moni muukin teoistani riippumaton kamala asia, jota en lapselleni toivoisi. Nyt toiveikkaana kohti maaliskuun puoliväliä!

RV 8+4