Hätäilevät appikset

Koska elämä ei tapahdu koskaan vain yhdessä paikassa on eilen kertomallani tarinalla myös sivujuoni.

Tähän sivujuoneen vaikuttaa ratkaisevasti se mainitsemani sattuma, että onnistuin hajottamaan mieheni kännykän keskiviikkoiltana. Lisäksi anopin ja appiukon puutteellisella vuorovaikutuksella ja anopin lievällä taipumuksella hysteerisyyteen on osansa asiassa.

Tiesin kaksikon alkavan hössöttää synnärille lähtöä, enkä olisi halunnut asiasta heille ensimmäisenä tiedottaa. Mies halusi kuitenkin soittaa isälleen ja pyytää tätä ulkoiluttamaan aamulla töihin mennessään koiramme, jonka aamulenkki jäi lähtöhässäkässämme tekemättä. Appiukko olikin päätynyt heti aamulla hakemaan koiran heille hoitoon.

Tästä lähtöasetelmasta siis alkoi tapahtumaketju, johon en ollut osannut varautua.

Appiukko oli luonnollisesti kertonut puhelusta anopille, mutta häneltä oli jäänyt mainitsematta (tai sitten anopilta on hätäilyssään jäänyt kuuntelematta) se pikkutieto, että mieheni kännykkään ei kannata yrittää olla yhteydessä. Anoppipa olikin sitten omien sanojensa mukaan ”koko aamun” yrittänyt soittaa ja viestittää miehelleni saadakseen lisätietoja. Vasta 10:50  hän oli ymmärtänyt, että minullakin on puhelin ja sain anopilta tekstiviestin ”Mitä sinne kuuluu? Olisi hyvä tietää tilanne, koska olemme hälyttäneet muutkin”.

Minä makasin yksinäni tarkkailuhuoneessa ja olisin voinut kirkua. Mitkä ihmeen muut tämä rakkaan mieheni synnyttäjä oli hälyttänyt? Sain juuri ja juuri vastattua viestiin asiallisesti, että mies on hankkimassa puhelinta ja minulla kaiki hyvin. Kohta anoppi soittikin minulle ja selitti suu vaahdossa, että koska ei ollut saanut miestäni kiinni (ja olihan hänen nyt saatava heti tieto asioiden kulusta, vaikka mekään emme niitä siinä vaiheessa tarkkaan tienneet) oli hän järkeillyt, että varmasti minun äidilleni oli jotain jo informoitu ja soittanut siis äidilleni kysyäkseen tietoja. Samalla hän oli myös usuttanut appiukon soittamaan minun isälleni ja kysymään tietoja.

Koska mitään tiedettävää ei edelleenkään ollut, eivät minun vanhempani tietenkään tienneet mitään. Emmehän edes olleet tiedottaneet heille, että olimme lähteneet synnärille.

Mieleni teki huutaa anopille puhelimessa, että eikö tälle todella tullut mieleen, että tällaiset tiedotukset halutaan yleensä tehdä ihan itse, eikä hänen todella olisi sen parin tunnin aikana tarvinnut itsekään tietää yhtään mitään. Että kyllä me sitten ilmoitamme kenelle haluamme ja milloin haluamme miten tilanne etenee tai on edennyt. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa ja puhelun jälkeen taisin tehdä molempia. Yritin pysyä puhelimessa asiallisena, mutta toivon, että anopilla on sen verran ymmärrystä jäljellä että kireästä äänensävystäni ja rivien välistä hän osasi lukea, että nyt sietäisi edes vähän hävetä hätäilyään ja rauhoittua.

Anoppi yritti puhelimessa sen verran paikkailla asiaa, että sanoi soittavansa äidilleni, ja appiukko isälleni, ja kertovansa tilanteen. Kielsin sen kohteliaasti ja sanoin soittavani ihan itse. Ei enempää rikkinäinen puhelin -leikkiä tähän soppaan, kiitos.

En tiedä miten aamuiset puhelut ovat vanhempieni ja appisten välillä kulkeneet, mutta onneksi omat vanhempani ovat niin tukevasti jalat maassa olevia ihmisiä ja tuntevat tyttärensä, että heille soittaessani sain lähinnä nauraa heidän kanssaan appiksien hätäilyä. Kumpikaan ei ihmetellyt yhtään, että mitään aamuilmoitusta emme olleet heille antaneet.

Siinä omien raskaushormonihuurujeni keskellä, kaikesta tapahtuneesta vielä tunteineni sekaisin ja itsekin epätietoisena tulevasta tällainen yllätys ei todella olisi ollut kaivattu. Jälkeenpäin tämä jo vähän enemmän naurattaa kuin itkettää, mutta edelleenkään en ole halunnut appiksia nähdä. Vielä en ole niin pitkällä että pystyisin heidän kanssaan nauramaan tapahtumalle. Toistaiseksi nauran vain heille.

Sanoinkin miehelle, että seuraavalla kerralla, jos äkkilähtö tulee, koira saa ihan rauhassa paskoa sisään, mutta appivanhemmille ei kerrota mitään ennen kuin muillekin on informoitu.