Karvainen isoveli
Uskaltauduin eilen rauhalliselle koiralenkille miehen kanssa. Sieltä lenkiltä nousikin ajatus tähän tekstiin.
Meillä on siis koira. 3-vuotias ranskanbulldoggi poika, joka on asunut meillä nyt reilun puolitoista vuotta. Karvakorva muutti elokuussa 2015 meille kasvattajalta, joka oli pitänyt sen omasta pentueestaan näyttelytarkoituksessa. Koska tämä suloinen intopetteri ei kuitenkaan näyttelyissä menestynyt, etsivät kasvattajat hänelle uuden kodin. Meitä ei näyttelytoiminta kiinnosta, joten tuollainen valloittava lyttynokka oli oikein tervetullut. Tämä nuori herra on todella rakastettu osa pientä perhettämme. Oma ensimmäinen vauvamme. Se on oikein hyväkäytöksinen ja fiksu, mutta rodulleen ominaisesti toki myös itsepäinen ja sinnikäs. Se ei nykyisin hypi aikuisia vasten, näyki, nylpytä, tuhoa huonekaluja, merkkaile sisällä ja tottelee useimmiten monia käskyjä jotka helpottavat arkea.
Ainoa ongelma jonka olemme sen kanssa kohdanneet on sen uskomaton innostus lapsia kohtaan. Alle 10-vuotiaan läsnäolo saa laiskan röhnöttäjämme täyteen intoon. Koira, joka ei normaalisi kotona hypi huonekaluille (laiskuuttaan), ei hauku mitään ääniä kotonamme tai ulkona, eikä todellakaan ulise kenenkään perään ovella, muuttuu lapsivieraiden läsnäolossa Duracell-pupuksi, joka hyppii tarvittaessa ainakin metrin korkeudelle, vinkuu, säntäilee, haukkuu kaikki tututkin äänet ja lapsen lähdettyä itkee ovella useita minuutteja. Se tekee kaikkensa päästäkseen lapsen luo – nuolemaan ja näykimään. Kummityttömme on nyt reilun 1,5-vuotias, emmekä ole voineet vielä kertaakaan antaa molempien olla samassa tilassa vapaana, sillä tämä 12-kiloinen ruttuturpa yrittää hyppiä pientä huterasti kävelevää lasta vasten ja nuolla tämän naamaa. Koira joko pidetään tiukasti kiinni tai suljetaan toiseen huoneeseen kummitytön vierailun ajaksi – ja koko vierailun se pyrkii vain kummitytön luo kaikin voimin. Koira on niin sinnikäs, että se on aina aivan uupunut yrityksistään päästä lapsen luo, mutta raukka ei tajua lopettaa ja rauhoittua ennen kuin lapsi poistuu.
Voitte siis uskoa, että tämän pienen ihmisen saapuminen perheeseemme hieman jännittää meitä. Uskon, toivon ja rukoilen, että kun koira tajuaa vauvan tulleen jäädäkseen, se pikkuhiljaa rauhoittuu, mutta olen henkisesti varautunut, että ensimmäiset päivät – jopa viikot – voivat olla koiran suhteen hermoja raastavia. Olen puolitosissani vitsaillut, että jos koira ei tajua rauhoittua vauvan tullessa, se tappaa itsensä intoonsa kun saa sydänkohtauksen. Kaikki vauvatarvikkeemmekin olemme valinneet ajatellen, että lapsen saa sitten tarvittaessa pois koiran ulottuvilta.
Koira on niin sympaattinen, että usein koiralenkillä lapset tulevat kysymään saako sitä silittää. Joitakin kertoja olen varoittanut koiran yli-innokkuudesta ja yrittänyt antaa lapsen lähestyä koiraa, mutta tilanne on aina ollut koiralle ja lapselle ikävä, kun lapsi lähestyy liian äkkiä ja koira innoissaan tärisee ja yrittää näykkiä lapsen sormia ja hyppiä. Ei ole kivaa koiralle, minulle eikä lapselle, että joudun pitämään koiran valjaista tiukan otteen ja komentamaan sitä kun se vaan yrittää selvitä jännittävästä, ehkä jopa ahdistavasta tilanteesta. Lopulta olen luovuttanut asian suhteen – on paljon helpompaa kaikille, että vastaan lapselle, että ei, koira ei ole hyvä lasten kanssa ja sitä ei kannata silittää.
Eilen tapahtui kuitenkin läpimurto. Sillä eilisellä lenkillä miehen ja koiran kanssa pieni reipas tyttö, ehkä 7-vuotias, kysyi saako koiraamme silittää. Minä olin jo vastaamassa tuttuun tapaan ei, mutta mies ehti ensin myöntää luvan. Alku oli taas hankala, mutta tyttö oli selvästi tottunut koiriin eikä pelästynyt hanskaansa tarttunutta koiraa vaan halusi yrittää uudestaan. Minä pidin koiraa valjaista paikallaan, puhuimme mahdollisimman rauhallisesti ja ohjasimme tytön tuomaan paljaan käden nyrkissä maan lähelle koiran eteen, jotta tämä pääsee haistelemaan sitä – tyttö toimi rohkeasti kuten pyydettiin ja tadaa! Koira nuuski nyrkin, nuoli sitä ja hetken päästä koira istui rennosti kun tyttö rapsutteli tottuneesti sen leukaa ja poskea. LÄPIMURTO! VALTAVA EDISTYSASKEL! HYVÄ! – huusin sisäisesti. Eroaminen tytöstä sujui rauhallisesti ja vasta muutaman askeleen päässä huokasimme miehen kanssa syvään. Olimme molemmat jännittäneet hirveästi koiran käytöstä. Mahtava tunne, kun riskinottomme palkittiin ja koira osoitti voivansa rentoutua lapsen lähellä.
Ehkä meillä on toivoa vauvaankin tottumisen suhteen.