Kesä uudessa kodissa
Elämä on kuluneena vuonna ollut odottamatonta myös muuten kuin vain taaperon hoitoon ja terveyteen liittyvistä syistä. Me nimittäin muutimme kesäkuun alussa uuteen kotiin.
Jotta elämä ei olisi ollut liian helppoa, kehitimme vuosi sitten orastavan talokuumeen. Meillä oli ennestäänkin jo todella hyvä koti, 50-luvulla rakennettu 3-kerroksinen paritalon puolikas, jota olimme remontoineet neljä pitkää vuotta mieleiseksemme. Siis laittaneet kaiken viemäröinnistä, sähköistä ja lämmitysjärjestelmästä alkaen uusiksi. Itse olin ajatellut, että siinä asuisimme kunnes vanhuuttamme emme enää kykenisi portaisiin ja muuttaisimme johonkin uuteen esteettömään kerrostaloasuntoon keskustassa.
Vauvavuosi nosti kuitenkin kolmikerroksisen ja hyvin rajatulla eteis- ja ulkosäilytystilalla varustetun vanhan talon huonoimmat puolet esiin, ja loppukesästä aloimme tiirailla myynnissä olevia yksikerroksisia omakoti- ja rivitaloasuntoja. Harrastimme kepeää asuntonäytöissä piipahtelua koko perheen voimin pitkin syksyä, mutta koska mitään varteenotettavaa ei tuntunut olevan markkinoilla, emmekä lopulta olleet varmoja halukkuudestamme luopua niin pitkän ja raskaan remontin jälkeen kodistamme, joten emme laittaneet vanhaa asuntoa heti myyntiin.
Kriteerit uuden kodin etsinnässä olivat tiukat; yksi kerros, vähintään neljä makuuhuonetta, iso sauna, kodinhoitohuone, lämmin autotalli/varasto, sijainti keskustassa tai niin lähellä keskustaa että töihini ja kauppaan olisi kävelymatka (meillä päin julkinen liikenne on yksi suuri vitsi), muuttovalmis, ei suuria remonttitarpeita, pieni piha jossa vain vähän pihatyötarpeita, mukava asuinalue ja sopiva hinta. Yksi tärkeimmistä kriteereistä oli, että asunnolla piti olla sielu. Siis jokin sellainen erityinen tunnelma, jota ainakaan itse en tavoita 90-luvun jälkeen rakennetuista pakettiratkaisutaloista.
Joulukuussa myyntiin tuli tämä asunto, jossa siis nyt asumme. Vaikka kaikki kriteerimme eivät täyttyneet ja asunnossa on mielestäni montakin riskitekijää, jokin vain kolahti asunnon sielun suhteen ja halusimme kiireesti tehdä tarjouksen jottei tämä helmi karkaisi käsistämme. Tammikuussa tehtiin kaupat, kun 10 000 euroa pyyntihintaa alempi tarjouksemme hyväksyttiin kerralla, sillä lupasimme että omistus voidaan vaihtaa vasta kesäkuussa, niin kuin myyjät toivoivat. Saimme puolisen vuotta aikaa myydä omaamme pois alta. (Sen vain sanon, että vauva-/taaperoaikana talon myyntiin laittaminen ei ole sitten lainkaan hauskaa. Eikä sen puoleen ole muuttokaan.) No, ostajaa ei löytynytkään niin nopeasti kuin toivoimme ja päädyimme heinäkuussa hätäratkaisuna vuokraamaan vanhan kotimme yritykselle joka tarvitsi sen työntekijänsä perheelle. Ihan hyvä kakkosvaihtoehto uskoakseni tämä ratkaisu.
Nykyinen kotimme on 60-luvun lopulla rakennettun 3-asuntoisen rivitalon toinen päätyasunto. Pidän tämän uuden kodin tunnelmasta ja 1-kerroksisuuden helppoudesta valtavasti. Se on tilava, avara ja valoisa. Asuinalue on itselleni vieraampi, mutta upea ja eloisa merenrannan läheisyyden ja urheilumahdollisuuksien vuoksi. Työpaikalleni on 2,5 km ja lähimpään kauppaan alle 1km. Taloyhtiön yhteinen piha on on meidän päädystämme pitkälti vain meidän käytössämme, mutta ei vaadi paljoa pihatöitä ja tontin reunasta alkaa metsä jossa lenkkeillä koiran kanssa ja seikkailla taaperon kanssa. (Rakastan sitä!). Lisäksi meidän oma piha-alueemme on aidattu, suojaisa ja vehreä iso terassi, joka on tänä kesänä osoittautunut täydelliseksi paikaksi hengailla, grillata, leikkiä kahluualtaassa ja ajeluttaa kaikenmoisia taaperokärryjä.
Olen sanonut kaikille koko kesän, että en ole vielä täysin ymmärtänyt että olemme todella muuttaneet tänne, sillä minusta tuntuu kuin olisimme vain hankkineet tällaisen kesäasunnon ja muuttaisimme sitten talveksi taas takaisin oikeaan kotiimme keskustaan. Tätä ajatusta on varmasti lisännyt tämän upean kesän sääolot ja hoitovapaan vapaus. Kesäteatterin musiikkikappaleet ovat pauhanneet läpi kesän kuuluen terassillemme. Olen kävellyt rattaita työnnellen pitkin uimarannan reunaa ja pienvenesatamaa, käynyt läheisen leirintäalueen leikkipuistossa tai rantakahvilan terassilla taaperoa viihdyttämässä, lenkkeillyt paahteisen kuivassa pihkan hajuisessa metsässä koiran kanssa ja käynyt jopa miehen kanssa treffeillä parin sadan metrin päässä seudun melojien järjestämässä iltamelonnassa. Järjestimme jopa minun 30-vuotisjuhlani uudessa kodissa vain reilu viikko avainten luovutuksen jälkeen. Ei siis ihme, että elämä on tuntunut yhdeltä pitkältä kesälomareissulta.
Nyt syksyn jo tuoksuessa ilmassa alkaa mieleni palailla purkamattomiin muuttolaatikoihin, kiinnittämättömiin hyllyihin ja tauluihin sekä noihin pariin seinään, joista haluan vain mieltymysteni vuoksi vaihtaa tapetit. Kesän mittaan 60-luvun vaatekaapit on todettu hyvin epäkäytännöllisiksi ja keittiöönkin olen kehitellyt parannusehdotuksia, mutta remonttien suhteen kiire on ainoastaan hirmusateiden aihettamalla pienellä vesivahingolla siivouskomerossa. Jonkinlainen juurtuminen on kuitenkin vihdoin tämän kesälomailufiiliksen jälkeen selvästi alkanut.
En ole vielä varma onko tämä muutos elämässämme lopullisesti hyvä ratkaisu, mutta ainakin näin kesällä se on tuntunut päällisin puolin hyvältä. Jokin kummallinen tunne tässä asunnossa minulla on siitä, että pelkään koko ajan että täältä paljastuu jotain kamalaa, kuten mädät rakenteet tai talven tullen ongelmia lämmityksessä. Olen päätellyt pelkojeni juontuvan siitä, että tätä asuntoa en tunne vielä läpikotaisin koska en ole päässyt itse tekemään täällä remonttia. Aiemmassa kodissa tiesin tasan tarkkaan mitä minkäkin seinän, lattian tai katon sisuksissa piili, sillä olin omin kätösin ollut mukana purkamassa vanhaa ja taas rakentamassa uutta sen kaikissa sopukoissa. Tämä uusi on suuri tuntematon. Kuin mustia aukkoja jokaisen seinäpaneelin ja lattiaparketin takana.
Tähän kaikkeen kotiasiaan sain inspiraation aivan toisesta aiheeseen liittyvästä kirjoitusideasta. Tämä teksti on liian pitkäksi villiintynyt johdanto sille, mitä alunperin aioin kirjoittaa. Katsotaan, jos myöhemmin pääsisin siihenkin aiheeseen kiinni.