Kun pillerit loppuivat

Olen taloudellinen ihminen. Siksi, kun halusta yrittää vauvan saamista alettiin olla varmoja, suunnittelimme pillereiden lopetuksen marraskuulle. Luonnollisesti, koska silloin reseptin viimeinen nappi tulisi nielaistua. Lisäksi se tuntui tuolloin sopivan kaukaiselta ajankohdalta vielä hieman varovaiseen ajatukseen. Elettiin kevättä.

Näin jatkui huoleton elo kahden aikuisen, kunnes syksy saapui ja pillerilaatat hupenivat. Tässä se nyt olisi. Viimeiset viikkomme vapaina hedelmällisyyspaineista ja mahdollisen raskauden päättymisen peloista. Puhumattakaan toivottavasti odotettavissa olevista vanhemmuuden huolista ja omantunnon soimauksista. Tätä emme tosin tuolloin tiedostaneet.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, alussa  puhuimme odotetusta raskaudesta kevyesti vain sellaisena ”jos nyt tärppää niin sitten tärppää”-juttuna. Ajattelimme, että ennemmin tai myöhemmin näin vääjäämättä kävisi – ilman stressiä ja turhaa hysteriaa. Olihan ehkäisystä puhuttu jo ala-asteelta asti, ja ilmiselvää että lähes kuka vain voi tulla raskaaksi koska vain suojaamattomassa seksissä. Pieni prosentti jopa suojatussa. Vähänpä tiesimme.

Pohjimmiltani toivoin tietenkin, että meille tämä olisi helppo nakki. Kettu koloon ja pulla uuniin. Kuitenkin niille harvoille, joille lisääntymismahdollisuudesta teorian tasolla uskalsin puhua, sanoin, etten usko että raskautuisin helposti. Olihan äidilläni ollut ongelmia asian suhteen. Lisäksi niin moni ystäväni oli onnistuneesti päässyt vanhemmuuteen asti ”ekasta luomukierrosta”, joten tilastollisestihan jonkun piti olla se vaikeampi tapaus. Pessimisti ei pety, etc. Yritin varautua ajatuksen tasolla vaikeuksiin, vaikka oikeasti vain toivoin parasta.

Ensimmäiseen negatiiviseen raskaustestiin pettyneenä ja hormonien heittelyyn turhautuneena aloin lukea aiheesta ympäri nettiä. Keskustelupalstat, blogit, artikkelit. Jopa mainokset. Pian valkeni, että tämä homma ei tosiaankaan kaikilla olisi niin helppoa. Osuma vaatisi tarkkaa itsetutkiskelua ovulaation tunnistamiseksi, täydellisesti laskelmoitua lakanoiden heiluttelun ajankohtaa ja paljon onnea.

Tuuriin ei voi itse vaikuttaa, joten meille jäi siis ovulaation lasku ja petipuuhat. Elämä kuitenkin osoitti, että omasta kehostaan ei aina pysty itse päättämään. Ovulaatiota oli nimittäin melko mahdoton laskea, kun ensimmäinen kierto kesti 68 päivää ja seuraavat sitten sen vähintään yli 40. Oman kehon kuuntelua hankaloitti myös hormonimyrskyn seurauksena vaihtelevat olotilat: pahoinvointi, huimaus, vatsan kipristelyt ja nippailut noin muutamia mainitakseni. Niin, kuten monet tietävät, myös raskausoireiksi kuvattuja oloja. Siinäpä sitten oltiin oravanpyörässä ovulaationmetsästys + raskausoireet + määrittelemättömän pitkä kierto = pettymys raskaustestissä ja ne v***n kuukautiset aina viikon tai kaksi testaamisen jälkeen. Lopulta lopetin haluamasta testata ja vain odotin että aikaraja ehkäisyneuvolan lääkärin vastaanotolle tulisi umpeen. Sitä odotellessa tämä tapahtui.

Ymmärrän, että olemme todella onnekkaita siitä, että tämä tapahtui näinkin pian ja yllättäin. Tiedän, että tässä olisi voinut mennä paaaljon kauemmin. Vuosia. Litroittain kyyneleitä. Halusin kirjoittaa tästä, jotta joku joskus samassa tilanteessa oleva voisi eksyä blogiini ja ehkä saada rohkaisua. Tai vertaistukea. Tai jotain.

Ja edelleenkään en voi olla varma. En vielä moneen viikkoon tai kuukausiin. Voi olla että tämä orastava ilo loppuu huomenna tai sitten siellä kaukana siintävässä ultrassa. Olen kuitenkin päättänyt että yritän iloita joka ikisen päivän, jonka tiedän tai luulen olevani raskaana. Olen saanut kokea ainakin tämän ja jo näin helposti.