Kun yksi ei riitä

Eilen se virallisesti alkoi. Toisesta lapsesta puhuminen nimittäin.

Olin kuullut, että kun ensimmäiseen lapseen liittyvä ulkopuolisten ”painostus” loppuisi tämän odotetun esikoisen syntymään, alkaisi toisesta lapsesta utelu. En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että näitä puheita alkaisi tulla jo ensimmäisen raskauden ollessa puolivälissä. Onneksi en ollut paikalla kun tämä tapahtui. Olisin saattanut herkkänahkaisuuttani sanoa jotain toisia loukkaavaa. Kuulin keskustelusta illalla mieheltäni.

Anoppi oli nimittäin jutellut päivällä mieheni kanssa vaunujen ym. tarpeellisen hankinnasta. Mies oli kertonut äidilleen, että ensisijaisesti etsimme budjetin ja kierrätyksen nimissä vaunuja käytettynä. Anoppi oli tähän tokaissut, että vaunuihin nyt ainakin kannattaisi rahallisesti panostaa, sillä ”eihän teidän lapsilukunne nyt tähän jää ja on sitten ne hyvät vaunut hankittuna jo seuraavaakin varten”. Mies oli tähän tokaissut jotain siitä, että katsomme nyt miten tämän ensimmäisen kanssa homma lähtee käyntiin ja mietimme pikkusisaruksia sitten vasta sen jälkeen. Anoppi oli ilmeisesti hiemanloukkaantuneena sanonut, että kyllä hän ainakin oli aina tiennyt haluavansa kaksi lasta.

En varmasti olisi tästä asiasta niin herkillä, jos itsekin olisin aina toivonut kahta tai useampaa lasta. Tällainen lapsiluku ei nyt vain ole minun unelmani. Olen tainnut blogissa jo kertoakin, että ylipäätään yhden lapsen saamisen yrittäminen ei ollut minulle itsestäänselvyys. Keksin edelleen monta hyvää syytä, miksi ihmisten ei kannattaisi lisääntyä, enkä ole vieläkään ihan varma, että tässä vanhemmaksi haluamisessa olisi mitään järkeä. Myönnän avoimesti, että raskauden havittelussa itsekäs ja irrationaalinen vauvakuume voitti kaikki järkiperäiset ajatukseni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Edes nyt, kun ensimmäinen on matkalla maailmaan, en ole antanut itselleni lupaa haaveilla useammasta lapsesta. Yksi on varmasti riittävä ja on suuri etuoikeus edes saada tämä yksi – vieläpä toivottavasti terveenä. Edes sisarussuhteita en osaa arvostaa niin paljon että nyt ajattelisin, että täytyyhän esikoiselle pikkusisarus saada. Tässä kohtaa elämääni kaksi lasta on ehdoton maksimi, eikä missään nimessä haave tai välttämättömyys. Mutta koitappa tämä selittää vauvarakkaalle tulevalle isovanhemmalle, joka on aina halunnut kaksi lasta – ja myös saanut.

Eilinen oli varmasti aiheen alku – ei suinkaan loppu. Toivon kuitenkin todella pystyväni välttelemään näitä keskusteluja vielä pitkään.