Kurkunpään rakenteellinen poikkeama toi äidille vapautuksen
Haluan kertoa tämän tarinan esimerkkinä siitä, miten helposti, pitkäksi aikaa ja hulluista asioita äiti-ihminen voi syyllistyä ja kantaa syyllisyyttä lapseensa liittyen.
Kuten olen jo kertonut, meidän poikastamme vaivaavat ruoka-aineyliherkkyydet, jotka oireilevat suolisto-oireina ja refluksvaivoina. Lisäksi hänellä on harvinaisempi diagnoosi, joka selvisi vasta hiljattain.
Aika tarkkaan vuosi siitä kun kirjoitin viimeisimmän tekstini jossa kerroin imetysongelmistamme ja vauvan taipumuksesta vetää maitoa henkeen, vein poikasen korva-, nenä- ja kurkkulääkärille ensimmäisen kerran (epäilin kitarisoja suuriksi, sillä vauva kuorsasi usein ja hengitys hinkui välillä) ja syy tälle jo poikasen ensimmäisistä hengenvedoista vaivanneelle harmille löytyi: kurkunpään rakenteellinen poikkeama, omeganmallinen ja jäykkätoiminen kurkunpää.
Vaikka suurimmista imetystukehtumiskauhuista olikin tuon tiedon saatuani jo lähes vuosi aikaa, tämä tieto tästä synnynnäisestä rakenteellisesta poikkeamasta helpotti mieltäni suunnattomasti ja ikään kuin vapautti minut syyllisyydestä jota olin asiasta kantanut. Seuraavien päivien ajan minun teki mieli toitottaa tuota uutta diagnoosia ihan jokaiselle vastaantulijalle, kaupankassalle, puhelinmyyjälle, mitä näitä nyt on. Kertoa, että hei se, kun minun vauva joka nyt on jo yli vuoden ikäinen ei ensimmäisinä elinviikkoinaan pystynyt olemaan rinnalla pitkiä aikoja kerrallaan kun meinasi aina tukehtua maitoon ei johtunutkaan kokonaan minun suihkutisseistäni a.k.a. siitä että olisin huono imettäjä ja äiti ja ihminen ylipäätään, vaan siitä että hänellä on aina ollut tällainen rakenteellinen poikkeama joka hankaloittaa nielemistä. Että se, että me ei koskaan päästy kokemaan tuota kylkimakuultaan imettämisen rentouttavaa auvoa ei ollutkaan minun vikani ja osoitus osaamattomuudestani ja kykenemättömyydestäni äitinä, vaan ihan Luojan luoma valmistusvirhe pojan kurkunpäässä. Että ihan oikeasti minun lapseni refluksikipua huutaessaan aspiroi pukluaan niin että meinasi tukehtua – koska hänellä on rakenteellinen taipumus vetää nesteitä tavallista herkemmin henkeensä. Me emme mieheni kanssa vain hysteerisenä kuvitelleet sitä, se tapahtui oikeasti ja sille oli fysiologinen syy.
En minä tietoisesti ollut tätä taakkaa kantanut harteillani näin raskaana ja pitkään, mutta kun vapauttava tieto annettiin huomasin sen tuovan yllättävää helpotuksen tunnetta ja vapauttavan minut syyllisyyden ikeestä. Tämä diagnoosi antoi syyn niin monelle meitä vauvavuotena kiusanneelle vaivalle ja vihdoin tiesin, että se ”ei ollut normaalia” ja että ”kaikki vauvat eivät reagoi näin”.
Valitettavan usein nimittäin tuntui että meitä ei uskottu kun kerroimme pojan oireilusta tähän liittyen. Ravasimme refluksin, ummetuksen ja itkuhuutoaspiraatiokohtausten vuoksi lääkäreillä sekä päivystyksellisesti, poliklinikalla kontrollikäynneillä ja yksityisellä omaan (vakuutuksen) piikkiin, mutta kukaan ei ennen tätä ollut kurkannut niin syvälle lapsen kurkkuun että tämä totuus olisi tullut julki.
Surullista että asia selvisi vasta kun poikanen oli yli vuoden ikäinen ja imetys alkoi olla lopuillaan ja jo helpottanutkin osaltaan. Eipä asialle olisi aiemmin diagnosoimallakaan mitään voinut tehdä, sitä ei nimittäin lähdetä kirurgisesti operoimaan eikä siihen ole muuta hoitoa kuin syömis- ja juomisergonomiasta huolehtiminen, jota oireen pakottamana olimme jo toteuttaneetkin. Iän myötä kurkunpää voi vielä kehittyä, mutta on mahdollista että se tulee vaivaamaan poikasta jollain tasolla aina. Minun oloani olisi kuitenkin helpottanut saada tietää mistä poikasen oireilu johtui. Olisin erittäin mielelläni syyttänyt kaikki nuo kuukaudet kurkunpään rakenteellista poikkeamaa enkä itseäni. Olisin myös erittäin mieluusti kertonut ihmettelevälle hoitohenkilökunnalle että pojallamme on tällainen rakenteellinen poikkeama ja siksi hän on taas aspiroinut pukluaan ja me olemme huolissamme siitä kuinka paljon nestettä keuhkoissa on. Luulen, että meidät olisi otettu enemmän tosissaan tällöin ja nimenomaan sitä hädissään oleva vanhempi toivoo – että hänet otetaan tosissaan.
Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta vain pikaisesti. Alun perin aihe oli toisen postauksen sivulause, mutta kuten huomasitte, minulla oli tästä aiheesta jotain avauduttavaa.
Haluan vain sanoa, että älköön kukaan epäilkö vanhempien havaintoja lapsensa terveydentilasta JA jokainen vanhempi luottakoon omaan vaistoonsa ja omiin huomioihinsa lapsestaan. Vanhempi on lapsensa oireilun asiantuntija ja terveydenhuollon tehtävä on auttaa vanhempaa auttamaan lasta.