Neliöahdistus
Kerroin eilen miten muutimme kesän alussa uuteen kotiin ja miltä kesä täällä on tuntunut. Koska eilen keskityin kertomaan siitä kuinka upealta kesä onkaan uudessa kodissa ja asuinympäristössä tuntunut, avaan tänään vähän toisenlaista pohdintaa samojen seinien sisältä. Hometalopelon ohessa mieltäni on aivan ostotarjouksen tekemisestä asti vaivannut eräs asia, nimittäin se miten paljon neliöitä nyt omistamme.
Olen pitkin vuotta lukenut useammankin artikkelin siitä, kuinka ekologisinta ja taloudellisinta olisi asua mahdollisimman vähissä ja tehokkaissa neliöissä. Pienesti asuminen on ilmeisesti jopa jonkinlainen nouseva trendi. Tämän tiedostaminen ei helpota neliöahdistustani yhtään.
Vanhassa kodissamme meillä oli reilut 180 neliötä kolmessa kerroksessa, 3 makuuhuonetta, 2 olohuonetta, toimisto, keittiö, kodinhoitohuone, 3 vessaa, 2 suihkua ja sauna. Se tuntui meistä liian paljolta, mutta käytännössä tarvitsemaamme säilytystilaa oli liian vähän. Eteistilat olivat olemattomat ja lämmin ulkovarasto puuttui. Jokainen lastenvaunut tai -rattaat omistava tietää että ne tilat ovat säilytystilana oleellisimmat. Kun yhtälöön lisätään jääkiekkoa vuoroin maalivahtina ja pelaajana harrastavan miehen varusteet on säilytystilan tarve selvä. Makuutilat vinttikerroksessa ja kodinhoitohuone kellarissa ei myöskään vauvavuonna tuntunut toimivalta ratkaisulta.
Ensimmäisessä yhteisessä vuokrayksiössämme oli 40 neliötä. Opiskellessa asuimme Kalliossa vuokralla 45 neliön kaksiossa. Ihan niin pieniin tiloihin emme tällä kokoonpanolla enää mielellämme sulloutuisi, mutta jotain 100 ja 180 väliltä lähdimme asuntoilmoituksista etsimään. Tarkoituksena oli löytää paitsi muuten kriteerit täyttävä myös tiloiltaan pienempi koti. Vähemmän siivoamista ja pienemmät lämmityskulut houkuttivat.
Päädyimme ostamaan 300 neliön rivitaloasunnon.
Jep, luit aivan oikein: Kolme sataa neliömetriä lattiapinta-alaa. Puolustukseksi sanottakoon, että osa tuosta pinta-alasta on kahden auton autotallin sementtipohjaa, mutta onhan tässä asuintiloissakin näitä neliöitä ihan pikkuisen yli nykyisen tarpeen – ja sekös minua mietityttää, ahdistaa, kauhistuttaa ja jopa hävettää.
Tuntuu aivan pähkähullulta että meidän kaksi aikuista, yhden taaperon ja yhden pienen koiran perheemme asuu näin iso tilassa keskenään. Aina kun ajattelen asiaa, minut valtaa sellainen rintakehää painava tunne siitä, että tämän kodin koko ei vastaa ollenkaan arvojani ympäristön suhteen. Lämmitettävää tilaa on liikaa, ja koti tuntuu varsinkin nyt vanhojen vesikiertoisten lämpöpattereiden ollessa näin kesällä pois päältä todella kolealta kun olimme tottuneet vesikiertoisen koko talon kattavan lattialämmityksen tasaiseen lämpöön. Lisäksi siivottavaa alaa on numeroina aivan liikaa, vaikka täytyy sanoa, että koska vessoja ja suihkuja on yksi vähemmän ja asunnossa ei ole lainkaan rappusia siivoamiseen menee itse asiassa vähemmän aikaa kuin vanhassa. Lisäksi tila on avara, kun vanhassa oli paljon pieniä huoneita, joten yleisilme ei ole ihan niin nopeasti sotkuinen, mutta valkoisilla parkettilattiolla koirankarvat ja touhutipat (koiran nekin!) näkyvät parissa tunnissa imuroinnin ja moppaamisen jälkeen.
Pari vanhempaa sukulaista on ratkaisukeskeisesti lohduttanut minua tästä ongelmastani avauduttuani sanoen, että eihän tuo ole ongelma eikä mikään sen kuin vaan kasvatatte perhettä ja hankitte lisää lapsia. Vitsi tai ei, se osuu aika arkaan paikkaan siksi, että emme ole ainakaan vielä lainkaan niin toipuneita poikasen vauvavuodesta että harkitsisimme tosissamme pikkusisaruksen yrittämistä. Pyörittelen myös ajatusta siitä, että poikanen jäisikin oikeasti omasta päätöksestämme ainokaiseksi, mutta huomaan jostain pähkähullusta syystä näiden neliöiden ja noiden saamieni kommenttien vaikuttavan ajatteluuni niin, että löydän itseni pohtimasta ettei näin isoon asuntoon voi jättää ”tekemättä” toista lasta. Oikeastaan tarvittaisiin varmaan kolmas ja neljäskin lisä perheeseen jotta neliöitä olisi mielestäni tasaisen hyvä määrä kaikille, mutta niin runsas lisääntyminen yhden perheen sisällä on kyllä mielestäni myöskin ympäristölle haitallista, jos on väljä asuminenkin.
Toinen ehdotus on ollut, että otamme vanhentuvat vanhempamme aikanaan asumaan luoksemme niin hukkaneliöille löytyy käyttäjiä. Toistaiseksi tämäkään ratkaisu ei houkuttele, mutta kuka tietää jos tilanne poikasen isovanhempien asumisratkaisujen suhteen tulee oikeasti eteen tulevaisuudessa, mihin lopulta päädymmekään.
Jos ei lapsiluvun kasvattamiseen niin asunnossa on potentiaalia tulevaisuudessa myös minun työtilanteeni suhteen. Yhden makuhuoneen neliöt saisi helposti vajastetuksi vastaanottohuoneeksi jos päättäisin ryhtyä yrittäjäksi omalla alallani. Tällä ajatuksella leikittelen aina välillä, mutta vielä asia ei ole ajankohtainen, sillä ainakin ennen äitiyslomaa viihdyin työssäni hyvin. Tällä mahdollisuudella kuitenkin perustelen talokauppojamme kauhistelijoille – itseni mukaan lukien.
Ja onhan asunnossa mahdollisuus avata vaikka oma uima-allas, sillä sellainen on asunnossa ennen ollut, vaikka nyt se on peitetty ja tilaan on tehty kaksi isoa huonetta. Sisäuima-altaan omistaminen yksityisasunnossa ei tosin myöskään mielestäni kuulu ympäristöä säästäviin ratkaisuihin. Eivätkä ne neliöt siitä vähene vaikka osan päällä olisikin kuutioittain vettä.
Jonkinlaista uima-allasta vähemmän hiilijalanjälkeä kasvattavaa harrastetilaa olen jo suunnitellut toiseen uima-allashuoneista. Erilaisia käyttötarkoituksia saa varmasti keksiä sitä mukaan kun poikanen kasvaa ja kiinnostuksen aiheet muuttuvat. Oma pieni ilmajoogasali-tanssistudiokin on näissä neliöissä ylellinen mahdollisuus.
Ainakin meillä on tilaa kestitä ja majoittaa ystäviä ja sukulaisia. Ostimme juuri tuttavaltani kirppishintaan taaperolle juniorisängyn, ja toisen vierashuoneeseen tilantäytteeksi kun kaksi kerran halvalla sai, joten meillä on tällä hetkellä kolmelle sängyssä nukkuvalle hengelle seitsemän petipaikkaa, joista yksi on pinnasänky ja kaksi taaperosänkyjä. Olen jopa harkinut airbnb:n avulla vuokraavani yhtä makuuhuonetta, mutta mies ei innostu. Olisihan se tuon pienen yöhuutajan kanssa aikamoista matkaajien riistoa majoittaa heitä meidän huonosti nukkuvassa taloudessamme maksua vastaan. Ainakin tarvitsisi tarjota kaupanpäällisiksi korvatulppia. Ha ha.
Neliöstä huolimatta pidän tästä kodista valtavasti. Ehkä ajan kanssa pääsen yli tästä ahdistuksestani. Elämän odottamattomuuskin voi toki jälleen yllättää ja siksipä näitä asioita taitaa olla turha hirveästi stressata tai suunnitella. Kuka tietää olemmeko tässä osoitteessa laitospaikkaan asti vai muutammeko vielä täysin odottamattomiin maisemiin.
Kuinka ahtaasti tai väljästi te asutte ja mikä olisi mielestänne sopiva määrä neliöitä? Mitä tekisit jos kodissasi olisikin yhtäkkiä paljon ylimääräistä tilaa?