Yksi asia joka on yllättänyt minut raskausaikana on äitien välinen yhteys.

Ystäväpiirissäni on paljon äitejä. Pienten vauveleiden tuoreita äitejä ja koulu- jopa teini-ikäisten ihmisten vanhempia. Vaikken ole vielä itse edes äiti – toistaiseksi vain raskaana oleva nainen – olen päässyt kokemaan jotain äitien välisestä solidaarisuudesta, tuesta, avusta ja yhteydestä.  Aloin huomaamaan tätä ilmiötä jo hyvin pian sen jälkeen kun raskaudestani oli kerrottu julkisesti ja se yllätti minut täysin.

Yhtenä esimerkkinä ystäväni, joka on nyt nelikuisen pojan äiti. Syksyllä, pian pojan syntymän jälkeen, vierailin heillä tervehtimässä uutta tulokasta. Sain yllättäin mukaani kassillisen raskausvaatteita saatesanoin ”joo ihan ilmaiseksi otat. Käytä mitä tykkäät ja anna sitten eteenpäin”. Myöhemmin pienen söpöläisen kasvaessa sain vielä isomman pussillisen pojalle jo pieneksi käyneitä vauvanvaatteita. Taas ilmaiseksi odottamaan meidän tulijaa. Oli kuulemma saanut niistä osan itsekin lahjaksi.

Myös toinen ystäväni antoi minulle ilmaiseksi ison kasan esikoispoikansa vanhoja vaatteita, vaikka odottaa kanssani lähes samoilla viikoilla toista poikaansa ja oli vieläpä vierailuni aikaan käymässä vaatteita läpi kirpputorille viemistä varten.

Kummitytön äiti lainasi meille heidän doppleriaan, kuten olen jo kertonutkin. Toinen ystävä lupasi lainaan heidän ”kätkytpatjaansa”, mikäli haluaisimme. Toistaan odottava ystävä vinkkasi ihan yhtäkkiä tekstiviestillä suosituksen kuukautissidemerkistä, joita hän käytti jälkivuotoon esikoisensa jälkeen – hänen kun oli tullut kaupassa mieleen että minäkään en rättejä ole hetkeen ostanut kun viimeiset vuodet olemma molemmat olleet tyytyväisiä kuukuppeilijoita.

Olen myös ostellut vauvalle vaatteita käytettynä. Kirppiksiltä ja fb-kirppiksiltä. Fb:n lastenvaatekirppiksillä on käsittääkseni vähän hullukin maine kaikkine yv/av-sekoiluineen, mutta itse olen onnistunut tekemään vain hyviä ja sujuvia kauppoja. Edullisesti, sen kuntoisena kuin on luvattu ja mukavien tuntemattomien ihmisten kanssa. Yllättäin nimittäin poikkeuksetta jokaisessa kodissa, josta olen mennyt jotain ostosta hakemaan, vastaanotto on ollut hyvin lämmin. Yhdessä paikassa viihdyin melkein tunnin kun ihastelin pientä tyttövauvaa ja juttelin tämän äidin kanssa raskausajasta ja vauvanvaatteista.

Materian lisäksi myös henkistä hyvää on ollut jaossa enemmän kuin osasin arvata. En normaalisti ole kauhean usein ystäviini yhteyttä pitävää sorttia, mutta nyt raskausaikana What’s up, messenges ja ihan ne puhelinlangatkin ovat käyneet kuumina, kun koko ajan on joku äiti- tai raskausystävä kyselemässä kuulumisia. Ja se on tuntunut pelkästään mukavalta.

En myöskään ole mikään tuntemattomille fb-ryhmissä kirjoittelija (sen sijaan kirjoittelen tänne blogiin itselleni ja tuntemattomille), mutta seurailen ahkerasti maaliskuisten fb-ryhmäläisten keskusteluja ja olen sielläkin ollut ihmeissäni toisilleen tuntemattomien odottajien tuesta toisiaan kohtaan. Myös täällä Lilyssä kommentointi on ollut pelkästään positiivista – ja uskoakseni aika pitkälti muiden odottajien tai äitien kirjoittelemaa.

Kaikki tämä on kuin jokin raskauden myötä aukeava salainen maailma. Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia, vai onko  mulla vaan käynyt älyttömän hyvä tuuri?

Katsotaan jos sitten joskus tulee kakkososa tähän pohdintaan – sitten kun olen itsekin äiti.

Mies täytti viikonloppuna 30 ja on nyt siis täysin keskiverto ensisynnyttäjäisäksitulijan ikäinen. Mies juhli vanhenemistaan koko viikonlopun muutaman parhaan ystävänsä kanssa kypsällä sauna-palju-änäri-yhdistelmällä muualla ja minä sain vaappua raskausvaivoissani kotona ilman painetta siivoamisesta ja kestitsemisestä. Varsin toimiva ratkaisu tässä tilanteessa. Viikonlopun aikana on sattumalta myös maaliskuuta odottavien fb-ryhmässä puhuttu isistä – valitettu ja kehuttu. Tästä sainkin idean kertoa vähän ajatuksiani meidän tyypin tulevasta isästä.

Tänä keväänä me olemme olleet yhdessä 11 vuotta. Kesällä kihloista tulee kuluneeksi seitsemän ja häistä viisi vuotta. Että melko hyvin tässä on jo ehditty toisiimme tutustua ennen kuin perhettä alettiin perustaa.

Olen aina ajatellut mieheni olevan aikanaan hyvä isä, mutta raskauden aikana hänen omistautumistaan en olisi ehkä osannut arvostaa, elleivät ystäväni ja tämä jo mainittu fb-ryhmä nostaisi toisenlaisia kokemuksia esiin. Itselleni on täysin itsestään selvää, että mies on innostunut ja kiinnostunut tulevasta vauvasta, sen kehitysvaiheista ja tarvikkeiden hankinnasta, mutta tuntui hyvältä, että kun kerroin ystävälleni miehen shoppailleen meille ilman minua imetystyynyn, tuttipulloja ja muuta tarviketta oli ystäväni aivan ihmeissään ja kertoi ettei heillä mies edes tiennyt mitä kaikkea esikoiselle hankittiin. En tosin usko, että meilläkään mies ihan kaikista liivinsuojista ja jälkivuotoräteistä innostuu, mutta varmasti tietää että niitä taloudestamme löytyy ja tarpeen tullen niitä kaupasta lisää ostaa.

Tässä saikun jälkeen töihin palattuani olen ollut vähän ärsyyntynyt, kun mies väsymystäni katsellessaan päivittäin kysyy, joko huomenna jään sairauslomalle lopullisesti. Mies olisi mieluusti kotiuttanut mut jo jouluna, mutta ei ehkä ihan ymmärrä miten seinille hyppisin jos olisin niin monta viikkoa joutunut pyörimään vain kotona – kaksi viikkoa flunssaa teki jo tiukkaa. Sitä turhautumista ei kestäisi rakastava miehenikään kauhean pitkään. Fb-ryhmän kautta minulle kuitenkin selvisi, että ilmeisesti monet miehet ovat hieman toista maata kuin omani ja vähättelevät raskautetun oireita ja syyllistävät sairauslomasta haaveilevaa uupunutta odottajaa. Mieluummin siis näin kuin toisin päin.

Ihan täysin realistisia ajatuksia ei toki miehellänikään vielä tulevista viikoista ole – ja kuinka voisikaan olla, kun ei itsellänikään taida olla. Esimerkkinä tästä viikonlopun syntymäpäiväjuhlinnassa miehille virinnyt idea mieheni lähteä mukaan kahden ystävänsä jo varaamalle matkalle Espanjaan ja Portugaliin autoilemaan. Viikon ajoreissu Malagasta Lissaboniin kuulosti toki tässä talven pimeydessä houkuttelevalta, mutta ajankohta hiukan särähti omaan korvaani. Matkaseurue on nimittäin varannut lentoliput helmikuun loppuun. Meillähän ollaan tuolloin jo raskausviikolla 37. Täysaikaisia siis. Siinä miesporukan läsnäollessa en kieltänyt miestä lähtemästä, vaan sanoin tyynesti, että jos se tuntuu susta hyvältä idealta niin sitten lähdet. Ajan kanssa mies totesi, että niin, tuskin antaisi itselleen anteeksi jos viilettäisi jossain Espanjan maanteillä kun minä punnertaisin yksin esikoista ulos kohdustani Suomessa. Olen kiitollinen, että mies tajusi itsekin suunnitelman hankaluuden ja perui lähtösuunnitelmat. Lisäsin hänen päätöksensä jälkeen huomion, että voi olla että vaikkei lapsi saapuisikaan vielä moneen viikkoon, tulisin noilla viikoilla todennäköisesti kaipaamaan aiempaa enemmän apua kotona, kun vatsa tästä vielä kasvaa ja liikkuminen ehkä vielä vaikeutuu. Mies ymmärsi onneksi tämänkin pointin.

Sellaisia huomioita tästä tulevasta isästä. Katsotaan miten tämä tästä vielä kehittyy.