Eilen täällä tuli täyteen rv 32. Se tarkoittaa, että enää 8 viikkoa, eli 2 kuukautta laskettuun aikaan. Tuntuu hurjan vähäiseltä kirjoitettuna. Eilen oli myös neuvolassa terveydenhoitajan vastaanotto. Pitkästä aikaa sairauslomien jälkeen omalle terveydenhoitajalle. Olipa kotoisaa nähdä taas tuttu naama – hassua miten sitä muutamassa kuukaudessa joku vieras ihminen voi ruveta tuntumaan jollain tavalla ”omalta”. Ja hassua, että parin kuukauden päästä hän ei olekaan enää meidän oma, vaan saadaan joku ihan uusi ihminen lastenneuvolan puolelta.

Neuvolan testien mukaan kaikki oli kunnossa. Viikonloppuna mukulan liikkeet olivat vaimentuneet niin paljon, että ehdin jo vähän huolestua, mutta neuvolassa sydän löi omaa tasaista rytmiää ja tyyppi innostui niin että terkkakin sai potkuja sormilleen. Hemoglobiini oli lähtenyt rautakuurilla hienoon nousuun ja oli nyt 129 viimeksi mitatun 112 sijaan. Verenpaineet ja virtsanäyte kunnossa ja sf mittakin tutulla, hieman yli keskilinjan piirtyvällä viivalla. Vain oma painoni olikin 700 grammaa vähemmän kuin viimeksi, mutta syylliseksi nimettiin sairastelu ja ahtautunut vatsalaukku, eli pienentyneet annoskoot. Kovasti terkka muistutteli sairausloman mahdollisuudesta, mikäli kokisin huonontuneiden yöunien tai keuhkojen heikon kunnon vuoksi tarpeelliseksi. Työn sankari ei kuulemma tarvitsisi olla.

Minä kuitenkin palasin heti aamun neuvolan jälkeen intoa piukassa töihin reilun kahden viikon saikultani. Enää kolme viikkoa ja joutuisin kuitenkin viimeistään sanomaan töissä heipat. Töissä odotti mun viimeisiksi työviikoiksi palkattu tuore kollega, jota pääsin heti perehdyttämään hommiini. Tämä nuori nainen voisi sitten hakea äitiyslomasijaisuuttani – kunhan se nyt joskus saadaan hakuun. Vihdoin tuntui että töissäkin loksahtaa hommat kuitenkin kohdilleen ennen kuin jäisin pois. Ajattelin jopa ensi kertaa, että kunhan perehdytys on hoidettu, voin hyvillä mielin jäädä sairauslomalle jos kroppa oikeasti pettää ennen äitiysvapaata. Keuhkot eivät nytkään raskaimpaan potilastyöhön riittäneet, mutta avovastaanottoon pystyin ja oli pitkästä aikaa kiva päästä miettimään töitä ja auttamaan ihmisiä. Kotona en sitten jaksanut yhtään mitään. Nukuin töiden jälkeen monen tunnin päiväunet ja lähdimme vierailemaan kummitytön vanhempien pyynnöstä heillä pitkästä aikaa. En kyllä ollut hyvää seuraa, kun tuntui että päivän aktiivisuudestani riehaantunut mukula pyrkii läpi vatsanahastani ja silmät lupsivat väkisin kiinni. Kotiin tullessa lähes suoraan nukkumaan.

Tänään onkin sitten ollut vaikeampi päivä. Aamusta asti lihakset tuntuivat olevan täysin maitohapoilla – kuin olisin eilen tehnyt isonkin urheilusuorituksen. Koko vatsa tuntui myös kireältä ja kipeältä. Liikkeiden puutteesta ei ole tarvinnut enää olla huolissaan ja ihmettelen että vatsanahkani on edelleen yhtenä kappaleena. Lisäksi tuore sijaiskandidaatti kertoi töissä, että olikin jo eilen saanut tarjouksen mahdollisesta vakituisesta työpaikasta yli 50 kilometriä lähempänä kotiaan kuin tämä sijaisuus. Loppuviikosta selviäisi saako hän paikan. Että se siitä perehdytyksestä. Taas ollaan nollatilanteessa töissä. Tänään töiden jälkeen olen taas ollut niin tukossa, että saapa nähdä kuinka kauan oikeasti itsekään siellä töissä pystyn olemaan.

Olen kuitenkin varmaan onnekas koska voi sanoa pitäväni työstäni ja kokevani ammattini niin tärkeäksi, että töistä pois jääminen ja sijaisen saamisen vaikeus stressaavat minua vielä näilläkin viikoilla. Pitikin valita ammatti, johon tekijöitä on täällä näin vähän.