Olen jo hetken halunnut kirjoittaa ylös muidenkin ihmisten suhtautumisesta raskauteen, ja eniten tässä elämäntilanteessa tulee nähtyä rakkaita appivanhempia ja siis heidän edesottamuksiaan tässä asiassa.

Anoppihan sekosi jo alkumetreillä elokuussa selailemaan nettikaupoista tarvikkeita ja päättikin mm. että meille tulee joku tanskalainen design-kehto. On edelleen sitä mieltä, että tammikuussa sellainen sitten tilataan ja jos ei meille kotiin niin sitten tulevien isovanhempien luo.

Jo ihan alusta myös sain kokea, että minun ei tässä siunatussa tilassani tulisi tehdä yhtään mitään. Siis nostaa, kantaa, juosta, tanssia tai lenkkeillä. Nyt pari viikkoa sitten appivanhemmat aloittivat yllättäin iltakävelyharrastuksen. Tämähän ei muuten meihin liittyisi, mutta appivanhemmat ovat päättäneet lenkkeillä keskustassa niinä iltoina kun mieheni on poissa kotoa ja ulkoiluttaa koiraamme samalla. Siis ajavat maalta sen 7 kilometriä kaupunkiin ja hakevat meidän koiran lenkille kanssaan tuohon keskustan kaduille. Tämä on tapahtunut jo kolme kertaa parin viikon sisällä. Minä olen ollut vain kiitollinen tästä, kun en kestoflunssassani ole kauhean pitkiä lenkkejä koiran kanssa jaksanut.

Minua myös kohdellaan kuin kuningatarta. Eräänä iltana appiksilla saunoessa menin ohimennen sanomaan, että minun olisi nälkä  – ajattelin lähinnä saada syyn lähteä ajoissa kotiin iltapalalle ja nukkumaan. Kohta appiukko ilmestyi yllätyksekseni voileipälautasen kanssa. Ihan vaan mulle oli käynyt päärakennuksessa tekemässä iltapalavoikkarit. Eikä mitkään voi, kinkku, juusto -ruikkarit vaan ihan kaikenlaisilla herkkupäällisillä täytetyt. Äimistyneenä sitten pistelin ne poskeeni ja mies tuijotti naureskellen vieressä.

Tänään lähdimme appisten pyynnöstä heidän seurakseen Ikeaan. Tarvitsivat sieltä itsekin jotain ja miestäni kantoavuksi, mutta selvästi heitä kiinnosti myös katsella pinnasänkyjä ja hoitopöytiä kanssamme. Sain oikein painokkaasti sanoa, että ei, me emme niitä vielä sieltä osta kun myöhemminkin ehtii hakea jos ei käytettynä mistään löydä, kun niin innokkaana jo olisivat kiikuttaneet jotain vauvakamaa kassalle. Kyllä oli pitkä reissu. Meiltä ajelee naapurikaupunkiin noin tunnin kyseiseen huonekalujättiin ja matkoineen saatiin reissuun kulumaan lähes seitsemän tuntia. Vaaran merkitkin olivat ilmassa kun yhdistetään minut väsyneenä ihmispaljouteen ja vauvayli-innokkaat appikset, mutta meillä oli oikeasti tosi hauska päivä ja saimme tehdä omat tarpeelliset ostoksemme miehen kanssa ihan rauhassa. Eikä vauvatavaraa vielä tarttunut matkaan.

So far so good siis. Liekö jotain mun raskausajan euforiaa, että saan oltua niin tyynenä näistä intopettereiden tempauksista. Normaalilla minulla kun alkaisi päreet palaa melko nopeasti huomatessani yli-innokasta asioihini puuttumista. Parempi näin.