Vaikka saagani poikasen refluksitaudin kulusta on kesken, halusin tänään kirjoittaa tästä aiheesta. Se kun on valitettavasti taas niin kovin hyvin muistissa.

Eräs tuttavani, jota näen harvoin, aloittaa nykyisin aina keskustelun toiveikkaalla äänellä esitetyllä kysymyksellä: ”Joko teillä nukutaan?” Vastaisin tähän kysymykseen enemmän kuin mielelläni myöntävästi, mutta valitettavasti en ole voinut vielä niin tehdä. Uskon, että moni muu on jo lakannut kysymästä, koska loputon valitukseni refluksista ja huonoista öistä on uuvuttanut heidät. Tiedättehän sen ilmiön, kun tietää ettei pysty auttamaan toista ja siksi tuntuu helpommalta vain välttää aihetta? Se on tullut minulle tutuksi viime kuukausina. Ehkä siksi aloitinkin tämän blogin, että voisin kanavoida refluksituskaani tänne ja keskittyä ”oikeiden ihmisten” kanssa keskustelemaan muista aiheista.

No, takaisin niihin huonoihin uniin. Poikanen on kohta vuoden ja viisi kuukautta vanha, eikä hän ole eläessään nukkunut yhtä täyttä yötä. Meille hyvä yö tällä hetkellä on yö, jolloin poikanen herää kolmisen kertaa itkemään niin, että hänen vierellään pitää olla 15-30 minuuttia nukuttamassa uudelleen. Aamuyöstä hän herää niin vahvasti että otan hänet viereeni, jotta saan hänet vielä nukahtamaan. Hyvät yöt ovat huudottomia, mutta eivät itkuttomia. Erityisen hyvinä öinä saattaa kerran yössä käydä niin, että kun itkuhälyttimestä kuuluu poikasen ääni hän nukahtaakin itsekseen eikä hänen vierellään tarvitse käydä. Näin on käynyt alle viisi kertaa.

Koskaan poikanen ei herää hyväntuulisena. Sitä ihmeellistä onnea, että heräisin poikasen lirkutteluun tai menisin aamulla pinnasängystä hakemaan tyytyväisenä köllöttelevän veitikan en ole päässyt kokemaan vielä koskaan. Hän herää aina huutaen tai nyyhkyttäen, mutta jos hän on vierelläni saattaa hän rauhoittua nopeasti. Sanon saattaa, sillä saattaa olla myös että hän huutaa kahta kauheammin ja vaatii heti päästä syliin tai pois tai mitä ikinä.

Huonoja öitä on monenlaisia, mutta yhteinen nimittäjä niille on huuto. Viime yö oli huono, kun poikanen heräsi 40 minuttia ensimmäisen nukahtamisensa jälkeen sellaiseen selkäkaarella-huutoon että syliin nostaminen ja heijaaminen eivät auttaneet, vaan haimme avuksi närästyslääkkeen ja kanniskelin pientä huutajaa puolisen tuntia lääkitsemisen jälkeen ennen kuin hän rauhoittui. Omaan sänkyynsä hän ei suostunut enää takaisin millään, joten otin hänet viereeni ja kaksi tuntia hän kieriskeli ja heräili nyyhkyttämään tai huutamaan vähän väliä. Loppu yön hän heräili nyyhkyttämään parin tunnin välein ja aamulla oli kiukkuinen kuin ampiainen. Tällaiset yöt ovat aina riskinä kun poikasen annetaan syödä jotain, jota ei ole vielä kokeiltu hänelle sopivaksi. 

Toisenlaisia huonoja öitä ovat ne, kun poikanen huutaa vähän väliä pitkin yötä, mutta nukahtaa nopeasti saatuaan tutin takaisin suuhun ja äidin lähelleen. 30-60 minuutin välein pitkin yötä omasta sängystä nouseminen ja poikasen vierelle asettuminen on jatkuvan huudon tavoin sellaista kidutusta, että usein luovutan aamuyöstä ja otan poikasen vierelleni, jotta minun ei tarvitse itse nousta saadakseni hänet uneen.

Parhaiten minä ja poikanen nukumme silloin, kun nukumme koko yön vierekkäin. Minun ei tarvitse nousta nukuttelemaan poikasta ja poikanen rauhoituu nopeasti koska äiti on lähellä. Helmikuusta toukokuuhun me nukuimmekin näin lähes jokaisen yön. Se vain ei ole kovin hyvä järjestely parisuhteen kannalta. Mies ei saa unta kun poikanen pyörii välissämme ja päätyy usein nukkumaan vierassänkyyn jos otan poikasen viereeni meidän sänkyymme. Nykyisin minä nappaan poikasen usein viereeni juurikin sinne vierassänkyyn, jotta emme herättäisi aamuyöllä miestä turhaan.

Nyt joku ihmettelee, miksi mies ei nouse nukuttamaan poikasta yöllä, mutta vastaan hänelle nyt tässä, että koska meitä väsyttää. Sitä on yritetty, mutta toistaiseksi tämä on helpompi järjestely kaikille. Mies käy töissä, minä saan nukkua päiväunia poikasen kanssa päivisin. Poikanen ei ole vielä koskaan rauhoittunut miehen mennessä yöllä hänen huoneeseensa, vaan huuto aina vain yltyy ja lopulta minunkin on noustava. Mies voi onneksi nykyisin jo nukuttaa pojan, joten minulla on mahdollisuus iltavapaisiin. Suunnitelmissa on kyllä syksyllä ottaa ensimmäinen ”äiti on yön poissa kotoa”-harjoituskin.

Tähän kaikkeen yösäätämiseen syyllinen on refluksi. Vaikeiden öiden jälkeen poikasen hengitys haisee oksennukselta ja hän kieltäytyy usein syömästä aamiaista, nousuja on siis tullut ja kurkku on kipeä. Usein öisin poikasen voi kuulla röyhtäisevän ja sitten alkavan itkeä. Lääkityksestä ja ruokavaliosta huolimatta joskus käy näin. Joskus on kokeiltava uusiakin ruoka-aineita tai syötävä poissa kotoa. Joskus poikanen myös omatoimisesti on päivällä laittanut suuhunsa jotain mikä ei sovi hänelle. Joskus syyllinen refluksin riehaantumiseen ei ole ruoka, vaan vaikka läpi puskevat hampaat tai flunssa.

Ihmisen joka ei ole paikalla seuraamassa poikasen öitä ja reaktioita on vaikea ymmärtää tätä. Anoppi kyseenalaistaa usein tulkintani kun kerron poikasen taas yöllä huutaneen nousuja. ”Ei näistä pienistä aina tiedä mitä huutavat milloinkin”, hän sanoo. Mutta uskokaa kun sanon, me tiedämme. Tässä ajassa olemme mieheni kanssa oppineet tunnistamaan poikasen huudot, ja se kun hän huutaa nousuja tai kiertävää suolta on aivan erilaista kuin vaikka hampaiden puhkeamista edeltävä itkuisuus.

Hopeareunuksena tälle sain kuukausi sitten huomata, että huudon kauhut unohtuvat nopeasti. Poikasella oli nimittäin toukokuussa oikein hyvä vaihe, ja huutoja tuli vähän, eikä oikeastaan lähes puoleen vuoteen (lääkityksen aloittamisen jälkeen) poikasella ollut ollut yhtään lohdutonta selkäkaarella-huutokohtausta. Kun sitten kesäkuussa yritettiin pitkän hyvän vaiheen jälkeen ajaa poikasen lääkitystä alas, refluksi riehaantui ja saimme kokea sellaisen huutokohtauksen että olimme miehen kanssa aivan hädissämme ja kädettömiä. Lopulta, kannettuani 45 minuuttia kurkku suorana karjuvaa lasta sylissäni keskellä yötä, päädyin soittamaan päivystykseen ja sieltä ohjattiin tulemaan näytille – 45 kilometrin päähän. Koska ei tullut kuuloonkaan laittaa huutavaa lasta turvaistuimeen ja ajaa sitä matkaa, päädyimme soittamaan ambulanssin. Kun ensihoitajat saapuivat, alkoi närästyslääke vaikuttaa ja lopulta mitään tarvetta lähteä ei ollut. Häpeissäni jouduin tunnustamaan, että refluksi oli päässyt yllättämään meidät ja ne viimeksi syksyllä koetut huutokohtaukset jo niin kaukainen muisto, että emme enää osanneet tunnistaa huutoa refluksiksi. Onneksi toinen ensihoitajista kertoi, että hänen 3-vuotiaansa kärsi samasta vaivasta ja hän ymmärsi ja osasi tukea meitä asiassa.

Lääkitys palautettiin pian takaisin toimivalle tasolle, mutta kuluva kesä on ollut silti vaikea ja poikanen saanut näitä huutokohtauksiaan nyt enemmän ja unet ovat ajoittain hyvin repaleisia. Aika näyttää koska yömme helpottuvat, mutta hyvää tarkoittava ”Kyllä se sitten teini-ikäisenä nukkuu” ei hirveästi jaksa tällä hetkellä naurattaa.

Poikanen on herännyt tämän blogiteksti kirjoittamisen aikana kerran. Nyt suuntaan minä nukkumaan, ja toivon että heräilyt pysyvät tänä yönä minimissä.

Jatketaan joskus juttua päiväunista. Hyvää yötä.