Kirjoitin eilen ennakoinnista vanhemmuuden erityistaitona. Tänään vuorossa on taidoista itselleni vaikein: muutoksen sieto.

Olen ollut aivan pienestä asti hyvin muutosvastarintainen ihminen. Lapsena vanhempieni piti hyvissä ajoin valmistaa minua (ennakoida!) tuleviin muutoksiin. Kerrankin, jo kouluikäisenä, mökötin koko varatun hiustenleikkuuajan kampaamon eteisessä, koska äiti oli minulle etukäteen kertomatta tuonut minut eri kampaamoon kuin missä yleensä kävimme.

Näin aikuisena muutosvastarintaisuuteni näkyy siinä, että minun on hyvin vaikea sietää ehdotuksia muilta ennen kuin olen saanut pureskella niitä rauhassa. Piirre nosti päätään viimeksi, kun muutimme uuteen asuntoon (joka jo itsessään oli minulle suurena muutoksena iso henkinen rasite) ja appivanhemmat ensivierailullaan alkoivat remontti-intoisina ihmisinä kovasti ehdotella mitä missäkin huoneessa pitäisi tehdä. Minä torppasin sekuntiakaan ajattelematta kaikki heidän ehdotuksensa, jopa ne jotka jälkikäteen ajatellen olivat ihan hyviä, koska ne tulivat minulle liian äkki ja yllättäen.

No, vanhemmuudessahan ei pysty itse hallitsemaan elämäänsä saapuvia muutoksia. Lapsi kasvaa ja kehittyy lupaa kysymättä, ja vaikka se on upeaa ja toivottua, se on muutosvastarintaiselle kauheaa. Koko vauvavuoden taistelin sen kuristavan tunteen kanssa siitä, että minun vauvani ei olekaan vauva aina ja juuri kun olin tottunut johonkin asiaan tai tapaan vauvaelämässämme sainkin heittää sille hyvästit, koska vauva kasvoi siitä tavasta yli. Poikasen sairastelun tai perusluonteen vuoksi meillä on muutenkin ollut haasteita luoda rutiineja päiviimme, mutta ne vähätkin päivärytmin kaltaiset häivähdykset muuttuvat niin tiuhaan, että löydän itseni uudestaan ja uudestaan hämmästelemästä sitä, että tapa josta yritän kynsin ja hampain pitää kiinni ei enää toimikaan.

Onneksi lapset on luotu haluamaan itse kehittyä. Jos se olisi minusta kiinni syöttäisin poikaselle hedelmäsoseita muovilusikalla vielä yliopistossa, mutta tuo vahvatahtoinen itsenäinen olento osoittaa varsin selvästi, että hän ei suostu syömään ellei saa tehdä sitä itse – ja mieluiten äidin isolla haarukalla. Eikä mitään vauvapuuroa, vaan munakokkelia, näkkäriä ja omenaa omin hampain.

Olen huomannut, että vanhemmuudessa muutamasta erityisestä taidosta on huomattavaa hyötyä. Yksi näistä vanhemmuuden super skillseistä on ennakointi.

Kyseessä ei ole vain taito ennustaa tulevat sekunnit ja estää vauvaa kierähtämästä sohvalta alas tai taaperoa puristamasta koko hammastahnatuubin sisältöä pesualtaaseen, vaan myös kyky ennakoida tulevaa päivien, viikkojen ja jopa kuukausien päähän. Tämä taito tulee esiin vanhempien kyvyssä elää nykyisen lisäksi jo tulevaa sesonkia niin pitkälle, että kesän alussa hankitaan taaperon syksy- ja talvivaatteet ja kesävauvalle kerätään, keitetään ja pakastetaan suomalaista marjaa ja hedelmää, jotta hän saa muutaman kuukauden kuluttua aloittaa maistelutaipaleensa kotimaisista superfoodeista. Myös erilaisiin harrastusryhmiin ja jopa varhaiskasvatukseen pitää ymmärtää ilmoittautua kuukausia ennen kuin ne alkavat. Ei riitä se, että olet tottunut alkusyksyn uutta virtaa puhkuen selaamaan kansalaisopiston esitteestä itsellesi harrastuksia talven varalle, vauvamuskarit, -uinnit ja värikylvyt on täytetty jo edeltävänä keväänä. Mahdollisesti jo ennen kuin sinun kesävauvasi on edes syntynyt. Jopa töihin paluun tarve (ja onnekkailla halukkuus) pitää osata ennakoida ja ilmoittaa työpaikalle pari kuukautta aiemmin, vaikkei hoitopaikkaa lapselleen tarvitsisikaan. Ja jos tarvitsee, niin mitä aikaisemmin olet hoitopaikkahakemuksesi kanssa liikkeellä sen parempi.

Itse en todellakaan ole tämän taidon kanssa vahvoilla. Poikanen syntyi viime vuoden maaliskuussa ja elelin koko viime kevään niin vauvakuplassa (ja refluksisumussa) että muiden vauvatuttujen aloittaessa syksyllä vauvakerhojaan me hengattiin vain kotona. Vauvauintiin päästiin, koska mies oli hereillä asian suhteen. Myös vaatteiden suhteen olin koko ensimmäisen vuoden aina jäljessä. Ostelin kyllä kirppikseltä seuraavaa vaatekokoa bodyä ja housua, mutta kengät ja kausivaatteet olen sitten huudellut fb-kirpparilta ja jos ei ole löytynyt metsästänyt kalliilla nettikaupoista vasta kun olen huomannut että oho, näillä säillä tällaiselle ja tuollaiselle olisikin tarvetta. Sain myös yhden (teko)syyn lisää venyttää kotona oloa ensi vuoden tammikuulle alkuperäisen syyskuu-18-suunnitelman sijaan, sillä en ollut huomannut hakea päivähoitopaikkaa silloin kun minun olisi kuulunut, mikäli olisin töihin mennyt.

Olen kuitenkin onnekseni huomannut, että vaikka näitä taitoja ei omaisikaan sisäsyntyisesti, kehittyvät ne vanhemmuuden myötä. Nyt kaapissa odottaa jo välikausivaatetus syksylle ja syksyn musiikkileikkikoulun alkuunkin on enää muutama viikko. Elokuun alussa aion soitella yksityiseen päiväkotiin ja kysellä vapaita paikkoja tammikuusta alkaen.