Muutama päivä ennen ensimmäistä neuvolaa haluan pohtia ääneen hieman yhtä asiaa.

Miksi ihmiset lisääntyvät?

Nyt ei saa käsittää väärin. Olen aina pitänyt lapsista. Olen aina ollut ja tulen olemaan onnellinen lapsia saavien ystävieni puolesta. Mutta vaikka nyt itsekin toivon odottavani lasta, en siltikään ole varma, miksi ihmiset oikeasti haluavat lapsia.

En näe lapsen haluamisessa mitään järkeä – meidän kulttuurissamme. Ymmärrän hyvin että maissa, joissa lasten suurempi lukumäärä helpottaa vanhempien työtaakkaa tai on tuki tulevaisuuteen, ihmiset haluavat suuren perheen. Itse en kuitenkaan jaksa edes ajatella, että haluaisin lapsen, jotta minua kävisi sitten vanhainkodissa tehostetun palveluasumisen yksikössä joku katsomassa. Se ei nimittäin ole itsestäänselvyys nykypäivänä sekään.

Ennen kuin jätimme ehkäisyn pois en uskonut olevani valmis vanhemmaksi. Ei sen vuoksi, että koin että en olisi pärjännyt vanhempana tai ollut tarpeeksi kypsä tai taloudellisesti valmis äidiksi. Sitähän tuskin kukaan koskaan oikeasti on. Ajattelin kuitenkin, että tähän maailmaan ei ole mitään järkeä tehdä lapsia. Ajattelin maailman ylikansoittumista, ihmisen vaikutusta maapallolle, kasvattamieni jalkojen hiilijalanjälkeä, kasvihuoneilmiötä, mahdollisia tulossa olevia luonnonkatastrofeja, maailman poliittista tilannetta, sotia, pakolaistulvaa, terroristitekoja tehtailevia äärijärjestöjä ja montaa muuta. En myöskään usko, että jälkikasvun tulevaisuuteen voisi vanhempana lopullisesti vaikuttaa, vaikka tarjoaisi miten rakastavan ja turvallisen kodin tahansa. Kokemukseni mukaan on paljon sattumastakin kiinni päätyykö ihminen sairastumaan mielenterveydeltään tai fysiikaltaan, ajautuuko hän rikollisuuteen tai poistuu maaimasta ennen aikojaan vaikka yliannostuksen vuoksi.

On musertavaa ajatella, että huolimatta kaikista teoistani, ponnisteluistani, rukouksistani ja toiveistani, en pysty varmistamaan lapselleni onnellista elämää vauvasta vanhuuteen.

Näiden ajatusten vuoksi, vaikka tiedän  että ”lapsettomuusdiagnoosi” olisikin ollut henkisesti hyvin vaikea pala meille, on minulla ollut tapana ajatella, että ei haittaa jos en tule koskaan raskaaksi. Se on vain sitten tarkoitettu, että minä en täytä maapalloa yhtään enempää. Edelleen ajattelen, että lapsettomuushoitoihin en haluaisi ryhtyä, sillä en voi väkisin yrittää muuttaa luonnon suunnitelmia. Maailmassa riittää kotia tarvitsevia lapsia,  ja olisimme varmasti onnellisia myös adoptiovanhempina. Lisäksi adoptiolapsen kanssa en kantaisi typerää huonoa omaatuntoa maapallon kansoituksen lisäämisestä. Edelleen olisi tietysti olemassa pelko lapseni tulevaisuudesta.

Plussaamista seuraavalla viikkolla silmiini osui geotieteiden tutkijan ennusteesta tehty artikkeli: ”Meillä on 40 vuotta aikaa pelastaa maailma”. Siinäpä se. En todellakaan voi olla varma, että tämä maailma, jossa itse olen lyhyen elämäni turvallisesti elänyt, olisi omalle lapselleni edes yhtä pitkään turvallinen kuin se on ollut minulle.

Mutta se on kai riski, jonka kaikki vanhemmaksi haluavat äidit ja isät tietoisesti tai tiedostamattaan ottavat. En edelleenkään tiedä, miksi nyt haluan lapsen, vaikka kaikki nuo samat uhkakuvat ovat totta edelleen. Tiedän kuitenkin, että jostain syystä halu saada lapsi on voittanut nämä pelot ja joka ikinen päivä toivon ja rukoilen, että tämä raskaus jatkuu ja meille suodaan terve lapsi. Teemme varmasti vanhempina parhaamme ja loppu on vain jätettävä ”Herran haltuun”.

Mielestäni lapsen haluamisessa ei ole  edelleenkään yhtään järkeä. Tämä on varmasti niitä asioita, joita ajatellaan vain tunteella. Ehkä hyvä niin.