En ole kertonut tästä blogista kuin miehelleni ja yhdelle ystävälleni. Tämän anonyymiuden turvin uskaltudun kirjoittamaan aiheesta, josta ei käsittääkseni juurikaan puhuta: haluttomuudesta lapsen saamisen jälkeen. 

 
Nyt seuraa suoraa tekstiä seksistä. Jokin ”parental advisory”-tarra voisi olla tarpeen.
 
Päädyin tähän kirjoitukseen, sillä tänään ensimmäistä kertaa tämä tilanne harmitti minua niin paljon että itkin sen takia. Päätä kivistää edelleen kyynelten nieleskelystä. Tilanne nimenomaan harmittaa minua. Ärsyttää, turhauttaa ja vähän huolestuttaa. Tiedän että syy on täysin minulla korvien välissä. Ja se tilannehan on siis se, että minä en saa enää orgasmeja. Ainakaan helposti. 
 
Voin olla onnekas naiseksi, kun voin kertoa että ennen tulin aina. Usein kahdesti. Oraalisesti, sormella ja yhdynnässä. Ja tunne oli aina niin ravisuttavan voimakas etten kestänyt hetkeen sen jälkeen mitään kosketusta ihollani, kun kaikki tuntui niin sähköiseltä. Mutta nyt tätä ei siis juurikaan tapahdu. Se kaikki katosi synnytykseen. Poikasen syntymän jälkeen saamani orgasmit ovat todennäköisesti laskettavissa yhden käden sormilla. Edes itsetyydytys ei toimi. Paraskaan vibraattorini ei ole päässyt muurini läpi yli vuoteen.
 
Siitä ei tosiaan juuri puhuta. Siitä kyllä ohimennen raskausjulkaisuissa ja neuvolassa mainitaan, että raskauden jälkeen muuttuneeseen kroppaan  voi olla hankala suhtautua. Ja siitä, että ensimmäiset kerrat synnytyksen jälkeen voivat olla kivuliaita. Mutta missään ei ole ainakaan minun kuullakseni sanottu, että lapsen syntymän jälkeen voi se koko elämä vain olla niin pirusti erilaista että ei sitä enää vain halua. Tai vaikka haluaisikin niin ei jaksa tai ehdi. Ja jos jaksaa, haluaa ja ehtiikin niin silti pää voi olla koko ajan niin muualla että siitä ei osaa nauttia. Toisaalta, eivät ne vitsit siitä, että se vauva on paras ehkäisyväline ihan tyhjästä ole syntyneet.
 
En ole tuntenut itseäni haluttavaksi tai edes seksuaaliseksi montaakaan kertaa synnytyksen jälkeen. Eli yli 1,33 vuoteen. Se on surullista sanoa ääneen. Vielä viimeisillään raskaana nautin olostani ja kehostani. Olin mielestäni kaunis ja rakastin ehkä ensikertaa ikinä vartaloani tosissani. Harmi että iso vatsa oli miehelleni lähes täysi turn off. Kävi nimittäin niin, että poikasen syntymän jälkeen osat vaihtuivat: minä palasin nopeasti vanhoihin mittoihini ja sain vielä kaupanpäälle isot buubsit (jotka tosin nyt ovat muuttuneet teepusseiksi imetyksen loputtu), joten mies kävi taas pian kuumana minuun, mutta minäpä olinkin sitten siinä samassa muuttunut äidiksi. Olin siis liian väsynyt, liian kiireinen ja liian kiinni vauvassa halutakseni mieheltä mitään. Lisäksi ne miestä himottavat tissit olivatkin minulle vain meijerit, ja vielä pitkään hyvin kipeät sellaiset. Miehelle tuli niiden suhteen pian tutuksi sääntö ”katsoa saa, vaan ei koskea”. En koskaan viihtynyt niissä isoissa rinnoissa. Nämä nykyiset spanielinkorvatkin ovat paljon kotoisammat.
 
Poikanenhan syntyi sektiolla, joten minulla on periaatteessa alakerrassa kaikki entisellään. Paitsi, että satun olemaan niitä naisia, joilla imetyshormoni aiheuttaa limakalvojen kuivuutta. Kipeää teki ja ensi kertaa liukuvoide tuli oikeasti tarpeeseen. Jos kärsit samasta vaivasta, suosittelen lämmöllä Vagisania. (Sain neuvolasta jälkitarkastuksessa näytepakkauksen. Tämä ei ole maksettu mainos.)
 
No, homman piti olla hyvin, alakerta entisellään ja kroppakin taas omissa mitoissa. Sen kuin petipuuhiin. Vaan missä välissä? Refluksivauva huusi kaiken aikaa, nukkui pystyasennossa sylissäni öisin ja päivisin, ja niinä hetkinä kun pystyin irrottautumaan vauvasta olikin aika monta kodinhoidollista asiaa tehtävänä. Asiaa ei auttanut, että mies ei juuri näihin kodinhoidollisiin asioihin osaa pyytämättä tarttua. Ja minä en osaa pyytää. Pahimpina väsymysaikoina saatoin miehen lämmittely-yrityksiin tiuskaista, että ”mä olen täällä koko päivän huolehtinut meidän lapsemme tarpeista, en todellakaan jaksa huolehtia myös sun tarpeistasi”. Yhtä hyvin olisin voinut käskeä vetämään käteen.
 
Ja näin on jatkunut yli 16 kuukautta. Vaikka poikanen nukkuu nykyisin suurimman osan yöstä omassa huoneessaan omassa sängyssään, ja vaikka arki muutenkin on helpompaa kuin vauvavuotena ja välillä nukutustaistelukin kestää niin vähän aikaa että jaksan itse olla hetken hereillä sen jälkeen, en jotenkaan pysty hellittämään jatkuvasta valppaana olosta ja nauttimaan seksistä. Saatan nykyisin välillä olla jo vähän innokas asiaan. Joskus jopa aloitteellinen. Mutta on niin ärsyttävää, kun kesken hyvän aktin, ihan lähellä kliimaksia päässäni tapahtuu jokin naksahdus ja palaan jonnekin muurin taa. Orgasmi jää saavuttamatta ja intoni lopahtaa. Mies huomaa sen ja on aina harmissaan. Usein jatkamme vielä niin että edes hän saa täyttymyksen, mutta näen hänestä että tilanne harmittaa häntäkin. Hän on aina laittanut minun nautintoni omansa edelle. 
 
Tämä pettymys on itselleni niin suuri, että huomaan sen vaikuttavan halukkuuteeni muutenkin. Välillä en halua edes päätyä seksiin kun pelkään jo etukäteen että petyn ja tuotan pettymyksen. Usein miehen lähentely-yritykset ahdistavat, mutta välillä yritän siitä huolimatta päästä fiilikseen. En halua antaa näiden tuntemusten tuhota seksielämäämme kokonaan.
 
Surullisinta on, että mies syyttää  tästä itseään. Että en halua häntä enää jonkin hänen ulkoisen ominaisuutensa vuoksi tai että hän ei osaa enää tyydyttää minua. Kuten jo sanoin, syyllinen on kuitenkin täysin minun pääni sisäinen lukko.
 
Ilta ja yö ilman poikasta tekisi meille varmasti hyvää. Olen myös vakavasti harkinnut ammattiavun hankkimista. Miten se voikin olla niin vaikeaa? Olen ollut ikäni absolutisti, mutta nyt vitsailen miehelle puolitosissani että minun pitäisi ennen seksiä naukata väkisin konjakkiryyppy tai viinilasillinen, jotta voisin rentoutua. 
 
En tiedä auttaako tässä lopulta muu kuin odottaa sitä (kaukaista) aikaa kun poikanen nukkuu yönsä heräämättä, ja vain sinnikkäästi koittaa sitä rakastelua harjoittaa vaikka pelkääkin sen päätyvän vain huonoksi panoksi. On kai orgasmiton pano aviomiehen kanssa parempi kuin ei panoa lainkaan? (Ja mikä etuoikeus nykypäivän naisella onkaan edes pohtia tätä!)
 
Uskaltaako kukaan muu puhua aiheesta? Onko kenelläkään samanlaista kokemusta? Tai onko jollakulla seksielämä pysynyt samanlaisena tai jopa parantunut lapsen syntymän jälkeen?