Seuraa pitkä ja polveileva saaga poikasen refluksitaudin ensioireista, hoidosta  ja nykytilasta.

Vauvojen refluksista on mielestäni viime aikoina alettu puhua enemmän ja kuluneen vuoden aikana olenkin lukenut useamman aihetta koskevan artikkelin. Voi tietenkin olla, että asia on osunut omiin silmiini vasta nyt vain siksi, että olen omassa elämässäni joutunut kohtamaan tämän oireilun vasta nyt. Olipa asia miten hyvänsä, luvattoman alidiagnosoitu vaiva se tuntuu edelleen olevan ja vanhemmat saavat valitettavasti tehdä valtavan henkisen työn saadakseen tästä oireilusta kärsivälle lapselleen apua.

Olin siitä onnellisessa asemassa (jos nyt lähipiirissä ilmennyttä sairautta voi onneksi sanoa) että olin kuullut vauvan refluksvaivoista ennen kuin aloin huomaamaan merkkejä poikasessa. Osasin siis epäillä tätä sairautta ja sain vertaistukea ystävästäni, jonka lapsella tämä viheliäinen vaiva oli todettu aiemmin. Vanhemman varovaisen epäilyn siirtyminen terveydenhuollon hoidettavaksi ei kuitenkaan ollut meidänkään kohdallamme suoraviivaista. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut taistella neuvolan ennakkoluuloja vastaan saadaksemme lähetteen erikoissairaanhoitoon, sillä onnena onnettomuudessa poikanen meni reilun 2 kuukauden iässä niin huonoon kuntoon, että kiisimme huutavan ja pukluaan kakovan vauvan kanssa kotikunnan päivystyksestä keskussairaalan lastenpäivystykseen, vatsan ultraan ja yöksi osastolle. Sitä kautta saimme seurannan lasten poliklinikalla ja siis jonkinlaisen pään tämän vaivan hoitoon auki.

Olin epäillyt silent refluksia poikasella jo jokusen viikon ennen kuin tilanne paheni osastoyöhön asti. Poikanen oli hyvin sylinkaipuinen vauva. Parhaiten hän nukkui pystyssä rintakehääni nojaten – kantoliina ja reppu osoittivat heti arvonsa. Hän nukui muutenkin vain lyhyitä pätkiä. Kuten kirjoitin reilu vuosi sitten, imetyksessä oli haasteita. Poikasen röyhtäisemään saaminen oli haastavaa. Puklua valui suupielistä useita tunteja syömisen jälkeen, mutta kaaripulauttelua tuli vain harvoin. Lisäksi poikanen oli selvästi herkkävatsainen ja jätinkin ruokavaliostani nopeasti pois rukiin, sipulit, pavut ja kaalit sillä ne aiheuttivat poikaselle ilmavaivoja äidinmaidon läpi.

2 kk iässä poikaselle annettiin neuvolassa rokotusohjelman mukaisesti ensimmäinen rota-rokote. Tästä alkoi meidän alamäkemme. Voisi jopa sanoa vauvavuosihelvettimme. Ensimmäisenä iltana rokotteen saamisesta poikanen ripuloi ainakin kahdeksan (8!!) kakkavaippaa täyteen. Sitten se loppui.  Aiemmin useita kertoja vauvakakkaa truutannut pikkuinen meni aivan umpeen – ja pulauttelu lisääntyi.

Vajaa 10 päivää kestäneen ummetuksen jälkeen poikanen sai minun poissa ollessani (tässä kohtaa luulin saavani palasen omaa elämääni jo takaisin ja olin alkanut käydä kuntosalilla) ensimmäisen sellaisen huutokohtauksen että aspiroi (veti henkeen) pukluaan niin että kun tulin kotiin vauva vain kakoi ja keuhkoista kuului kupliva ääni. Kannattelin häntä vatsallaan pää hieman alaspäin jotta neste valuisi ulos ja kiirehdimme päivystykseen. Odotellessa vauva kuitenkin jo rauhoittui ja lääkärin tutkimuksessa poikanen oli jo tyytyväisesti kuikuileva pikku tähtisilmä. Päivystyksestä lähetettiin meidät kotiin terveen vauvamme kanssa.

Seuraavana päivänä kävimme ensimmäisen kerran yksityisellä lääkäriasemalla lasten allergologin vastaanotolla. Lääkäri vaikutti kovin ymmärtäväiseltä, mutta itselleni ei tullut käynnistä täysin vakuuttunut fiilis. Ohjeeksi saimme kuitenkin ottaa käyttöön maidon sakeuttajan, Levolacin ja Gaviscon-liuoksen. Kaksi päivää näiden aloittamisen jälkeen olimme jälleen päivytyksessä samasta syystä. Minun ollessani salilla vauva oli alkanut taas huutaa ja aspiroida. Kun pääsin kotiin oli tilanne taas sama kuin jokunen päivä aiemmin. (Se oli niin kauheaa, että vaikka minulla on tilanteesta videopätkä puhelimessa, en ole pystynyt katsomaan sitä sen illan jälkeen.) Tällä kertaa pikkuinen ei rauhoittunut päivystyksen odotustilassa ja kanniskelin häntä taas pää alaspäin niin että hoitohenkilökunnan piti tulla kuivailemaan lattioita jälkeemme. Poika ei ollut ulostanut nyt kahteen viikkoon ja tässä varmasti yksi syy miksi meidät otettiin tosissaan. Meidät ohjattiin ajamaan itse (Ambulanssi! Miksi emme vaatineet ambulanssia? Ajoimme koko matkan henkilöautollamme vauva minun sylissäni vatsallaan huutaen. Ei tullut kuuloonkaan että olisimme laittaneet hänen pystyasentoon turvakaukaloon.) 45 km:n päähän keskussairaalan lasten päivystykseen. (Sielläkin alkuun väärään paikkaan koska kotikunnassani ei osattu neuvoa meidän kuuluvan oikeasti uuteen lasten päivystykseen, ei yleiseen päivystykseen ja siksi siis jonotin 40 minuuttia huutava lapsi sylissäni vain kuullakseni että olimme fyysisesti väärässä rakennuksessa.) Päivystyksessä oli muutama lapsi ennen meitä ja odotus oli pitkä. Hoitaja ohjasi meidät erilliseen odotustilaan missä sain rauhassa imettää, sillä poikanen oli vihdoin hieman rauhoittunut. Vaikka poikanen oli vihdoin lääkärin puheille päästyämme jo rauhallinen, otti nuori naislääkäri meidät tosissaan, kinasi ultraavan lääkärin kanssa puhelimessa pojan ultraamisen tarpeellisuudesta saadakseen meidät vielä samana yönä sinne ja otti pojan (ja minut, sillä sairaalahuoneessa oli onneksi paikka myös vanhemmalle) yöksi tarkkailuun. Yön aikana kaiken sorkkimisen ja muljuttamisen jälkeen poikanen väänsi elämänsä läjät (tästä on jopa kuvatodiste XD) ja tilanteen näin lauettua ja rauhoituttua pääsimme seuraavana päivänä kotiin seurantalähetteen kanssa. Tämän episodin hyöty oli lopulta vain siinä, että saimme jalkamme poikasta hoitavan tahon oven väliin.

Jatketaan seurannasta joskus toiste…