Pikkutissi, kivitissi, suihkutissi – eli kokemukseni imetyksestä
Tiedän, että olen varmasti viiden viikon kokemuksellani vasta tämän taipaleen alussa, mutta haluan kuitenkin jo nyt kirjoittaa muutaman asian ylös tästä rintakehäni mullistaneesta ajasta. Enpä olisi muuten vielä pari kuukautta sitten uskonut, että voisin koskaan kirjoittaa julkiseksi tekstin, jossa mainitaan niin usein sanat ”tissi” ja ”nänni”. Tässäpä se nyt kuitenkin tulee.
Voin tunnustaa, että raskausaikana ajatus imettämisestä tuntui jotenkin todella vieraalta, luonnottomalta ja jopa inhottavalta. En voi sanoa, että olisin silloin edes halunnut imettää. Olin kuitenkin päättänyt imettää siitä huolimatta – mikäli se vain onnistuisi. Kuitenkin, kun sitten sektion jälkeen sain ensimmäisen kerran vauvan rinnalle, ja se pieni ja avuton olento hamusi suunsa nännilleni, mikään maailmassa ei olisi voinut tuntua luonnollisemmalta. Onneksi.
Imettämistä oli hehkutettu neuvolassa ja perhevalmennuksessa, mutta hyvin vähän oli kerrottu imetyksen ongelmista. Itse tiesin vain, että ongelmana voi olla se ettei maito nouse tai ettei vauva osaa/jaksa imeä. Tiesin myös, että rinnat todennäköisesti kasvaisivat nopeasti maidon noustua ja olipa yhdellä ystävällä tullut raskausarpia rintoihin vasta maidon noustua. Olisi kuitenkin ollut kiva, että rintojen muutoksista ja imetyksen erilaisista haasteista olisi kerrottu hiukan paremmin etukäteen.
Poikanen osasi heti hyvän imuotteen ja tunsin asiasta jopa pientä ylpeyttä. Ensimmäisen yön ahkeran ”tilaamisen” (rinnalla roikkumisen) myötä maitokin nousi heti hyvin ja sain olla kehooni ja aiemmin aliarvioimiin pieniin rintoihini tyytyväinen.
Kävi kuitenkin niin, että iloni maidon hyvästä noususta loppui lyhyeen kun muutama päivä sektion jälkeen rintani olivat kuin kiveä. Poikasen tilaus oli todella mennyt perille ja rinnat niin täynnä että pelkkä sisäänhengityksen aiheuttama rintarangan venytys tuntui saavan ne räjähtämään. Kätilöt eivät tuntuneet ottavan tuskaani tosissaan ja itsekin kai tietämättömänä vähättelin tilannetta luullessani sen ”kuuluvan asiaan”. Yksikin yöllä vuorossa ollut kätilö vain vastasi ”Ensimmäiset 24h ovat pahimmat. Koita vaan kestää.” ja toiselta sain vain ympäripyöreän kehotuksen kokeilla pumpata. Sairaalan isolla härvelillä pumpaten tulos oli 20 milliä ja puolen tunnin helpotus pakotukseen. Sillä siis sinnittelin sen vuorokauden. En ehkä ikinä unohda sen kätilön ilmettä, joka seuraavana aamuna kotiuttamistarkastuksen yhteydessä kokeili sairaalapaidan läpi sementtistä rintakehääni. Ensimmäinen kätilöistä joka viitsi ja uskalsi kokeilla ja katsoa mikä tilanne oikeasti on, eikä vain puolella korvalla kuunnellut epävarmaa valitustani. Kätilön silmät nimittäin levisivät ja hänen oli selvästi vaikea peitellä kauhistuneisuuttaan. Siinä paita auki puoliksi itkin ja nauroin hänen reaktiotaan sanoen ”tiedän, ne on ihan kauheat” johon kätilö vastasi änkyttäen ”Eipäs kun ne on aivan ihanat.. mutta kyllä meidän täytyy niille jotain yrittää tehdä”. Helpotus löytyi lopulta kaalinlehdistä, joilla tämä kätilö vuorasi rintani.
Tuon sairaalassa olon jälkeen eivät rinnat onneksi ole enää olleet niin tuskaisen kovat ja kipeät, mutta helpolla en mielestäni ole niiden kanssa päässyt. Kun pojan ollessa 8-päivän iässä neuvolan terkkarin käynnin jälkeen saatiin lupa lapsentahtiseen imetykseen ja luovuttiin kahden tunnin välein imettämisestä, ongelma nousi taas kun pidemmillä imetysväleillä rinnat ehtivät taas täyttyä liiaksi. Erityisesti aamuisin rinnat olivat niin täynnä että koitin aina nousta ennen pojan heräämistä pumppaamaan niitä tyhjäksi. Kivitisseistä kun vauvankin on kovin vaikea saada hyvä imuote ja meillä tuli ongelmaksi jo vauvan vatsakivut ja ”vaahtokakka”. Pari viikkoa yritin myös erilaisia rintojen vuorotteluja imetyksessä; vuorotellen usein, molemmat yhtä aikaa harvemmin ja lopulta vauvan kannalta paras ratkaisu oli imettää samasta rinnasta useamman kerran putkeen jotta vauva saisi sekä vetisen etumaidon että sitten sen rasvaisemman ”syvemmällä” olevan ravinnon. Tästä tietenkin seurasi se, että se toinen rinta odotti tyhjentymistään aina lähes puoli päivää ja siitä oli pakko pumpata suurin pingotus pois ennen imettämään ryhtymistä.
Että sellainen imetys-pumppaus-kierre. Kolmeviikkoisella vauvalla alkoikin sitten tiheän imun vaihe, joka hiukan tasoitti pumppaamisen tarvetta, kun poikanen roikkui tissillä useamman vuorokauden tunnin – parin välein. Jotain hyvää siis siinä muuten niin väsyttävässä vaiheessa oli.
Nyt vauvan uni- ja imetysrytmi ovat taas hetkeksi tasaantuneet, eikä minun tarvitse enää pumppailla päivittäin ja voin imettää vuororinnoin kun rinnatkin ovat tähän rytmiin osittain adaptoituneet. Imetysvälissä ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin noin tunnin totuttua rytmiä pidempään, niin ongelma on taas läsnä. Runsas maidontuotantoni nimittäin aiheuttaa ilmiön nimeltä suihkutissit. Muistan jonain yönä itkeneeni imettäessäni, kun tuntui että me vauvan kanssa hukumme maitoon. Kaik-ki on maidossa. Paidat, liivit, lakanat, tyynyt, jopa minun ja vauvan vartalot ovat aivan tahmeanaan maidosta kun sitä suihkuaa kaaressa vauvan irrottaessa nännistä. Ja vauvahan irrottaa – sillä kun suu täyttyy nopeammin kuin poikanen ehtii imeä ja maitoa pursuaa jo huulten välistä hän yrittää pelastaa itsensä irrottamalla itsensä nopeasti maidonlähteesta. Nopeasti irrottaminen ja pään heilauttaminen taas aiheuttaa maidon menemisen poikasella väärään kurkkuun, aspiraation, ja siitä seuraavan yskimisen, kakomisen ja sitten hikan. Hikkailu taas saa täyden vatsan nostamaan liikaa maitoa pukluina ulos. Tähän lisätään vielä tilanteesta pettynyt pää punaisena rääkyvä vauva, niin yön pimeinä tunteina se alkaa tuntua jo katastrofilta.
Että ei. Ainoat haasteet joita imetyksessä voi kohdata eivät liity heikkoon maidonnousuun tai huonoon imuun. Joskus ongelma voi olla päinvastainen. Ärsyttävää tästä tekee se, että kun kerrot ihmisille että maitoa tulee hyvin ja vauva imee hyvin, tuntuu että ei ole mitään oikeutta valittaa siitä että imetyksessä on vaikeuksia. Ihmiset kuittaavat huolen maidon ylituotannosta sanomalla vain että on todella hyvä asia ja onni että maitoa tulee hyvin. Sitä tuntee jäävänsä tämän haasteen kanssa melko yksin.
Kaikki tämä teksti, enkä ole sanonut sanaakaan siitä miltä imetys tuntuu. Siis fyysisesti. Kuvasin sitä nimittäin miehelle jossain vaiheessa sanoen, että vauvan ensimmäiset imut tuntuvat siltä, kuin joku vetäisi piikkilankaa maitotiehyeistä ulos. Lisäksi rinnat ovat kauttaaltaan kipeät. Pingotuksesta kireän kipeät tai tyhjinä arat kuin mustelmilla ollessa. Nännini ovat onneksi säästyneet haavoilta ja kivuliaisuudelta.
Tästä kaikesta huolimatta imetys ei ole kamalaa. Se on onnistuessaan jopa aivan ihanaa. En vaihtaisi minun ja poikasen imetyshetkistä suurinta osaa mihinkään. On myöskin niin kätevää että ruoka kulkee sopivan lämpöisenä mukana, eikä ruokailuvälineitä tarvitse olla desinfioimassa jatkuvasti. En usko hetkeäkään, että pumpattua maitoa tai vastikeita pulloruokinnalla syöttävät pääsisivät jotenkin helpommalla tässä.
Koska itselleni nämä kaikki jo näin lyhyssä ajassa tapahtuneet imetyksen vaihteet tulivat yllätyksenä halusin kirjoittaa näistä rehellisesti. Mielestäni tuleville äideille pitäisi puhua imetyksen haasteista enemmän. Että kerrottaisiin, että tällaisiin asioihin kannattaa varautua, mutta niitä ei tarvitse pelätä. Sillä niin voi tapahtua tai sitten ei, ja se ei ole oma vika tai syy. Ja että niille haasteille voi yrittää tehdä jotain, eikä ensin koettu tila ole välttämättä pysyvä.
Ja että älä koskaan vähättele imetyksen haasteista puhuvaa äitiä.