Vanhemmuuden erityistaito: muutoksen sieto

Kirjoitin eilen ennakoinnista vanhemmuuden erityistaitona. Tänään vuorossa on taidoista itselleni vaikein: muutoksen sieto.

Olen ollut aivan pienestä asti hyvin muutosvastarintainen ihminen. Lapsena vanhempieni piti hyvissä ajoin valmistaa minua (ennakoida!) tuleviin muutoksiin. Kerrankin, jo kouluikäisenä, mökötin koko varatun hiustenleikkuuajan kampaamon eteisessä, koska äiti oli minulle etukäteen kertomatta tuonut minut eri kampaamoon kuin missä yleensä kävimme.

Näin aikuisena muutosvastarintaisuuteni näkyy siinä, että minun on hyvin vaikea sietää ehdotuksia muilta ennen kuin olen saanut pureskella niitä rauhassa. Piirre nosti päätään viimeksi, kun muutimme uuteen asuntoon (joka jo itsessään oli minulle suurena muutoksena iso henkinen rasite) ja appivanhemmat ensivierailullaan alkoivat remontti-intoisina ihmisinä kovasti ehdotella mitä missäkin huoneessa pitäisi tehdä. Minä torppasin sekuntiakaan ajattelematta kaikki heidän ehdotuksensa, jopa ne jotka jälkikäteen ajatellen olivat ihan hyviä, koska ne tulivat minulle liian äkki ja yllättäen.

No, vanhemmuudessahan ei pysty itse hallitsemaan elämäänsä saapuvia muutoksia. Lapsi kasvaa ja kehittyy lupaa kysymättä, ja vaikka se on upeaa ja toivottua, se on muutosvastarintaiselle kauheaa. Koko vauvavuoden taistelin sen kuristavan tunteen kanssa siitä, että minun vauvani ei olekaan vauva aina ja juuri kun olin tottunut johonkin asiaan tai tapaan vauvaelämässämme sainkin heittää sille hyvästit, koska vauva kasvoi siitä tavasta yli. Poikasen sairastelun tai perusluonteen vuoksi meillä on muutenkin ollut haasteita luoda rutiineja päiviimme, mutta ne vähätkin päivärytmin kaltaiset häivähdykset muuttuvat niin tiuhaan, että löydän itseni uudestaan ja uudestaan hämmästelemästä sitä, että tapa josta yritän kynsin ja hampain pitää kiinni ei enää toimikaan.

Onneksi lapset on luotu haluamaan itse kehittyä. Jos se olisi minusta kiinni syöttäisin poikaselle hedelmäsoseita muovilusikalla vielä yliopistossa, mutta tuo vahvatahtoinen itsenäinen olento osoittaa varsin selvästi, että hän ei suostu syömään ellei saa tehdä sitä itse – ja mieluiten äidin isolla haarukalla. Eikä mitään vauvapuuroa, vaan munakokkelia, näkkäriä ja omenaa omin hampain.