Äidinvaisto

Lauantaina siirryn raskausviikolle 14. Nopeasti viikot ovat menneetkin kun katsoo kalenteria takaperin. Nykyhetkessä aika vain matelee, entistäkin hitaampana. 

Missä on äidinvaistoni. Tai tunteeni että odotan. Olenko edes raskaana. Entä jos kuvittelen, entä jos tämä on unta. Uskoin aina olevani niitä äitejä jotka hysteerisesti haalivat tavaroita, vaatteita, tutteja, vaippoja, vaunuja jo aikaisilla viikoilla. 

Tarvikehankinnat ovat edelleen ne samat, mieheni ostama rintapumppu ja tuttipullosetti. Sekä naantalista muistoksi hankittu Drontti-Edwartti. 

Olen kuunnellut kaksi iltaa putkeen sikiön sydänääniä dopplerillani. Ihanaa, iloa, hetken huumaa ja tunnin päästä en muista että edes odotan. Tästä onkin oiva merkki, kävin kaupungilla keskiviikkona. Katselin kuinka ihmiset istuivat katuterasseilla ja nauttivat huurteisista. Muutaman tunnin shoppailun jälkeen oli tietysti selvää että kurkkua jo kuivatti. (Oikeasti en juo alkoholipitoisia juomia, joten ajatuskin kylmästä oluesta on erittäin erikoinen). 
Vanhan ylioppilastalon kohdalla olin jo valmis kääntymään anniskelualueelle tilaamaan itselleni oluen. Heti kun tämä ajatus tuli muistinkin. Ai niin olen raskaana.

Ai niin, olen raskaana. Ajatus tuntuu tulevan aina välillä. Katselin ilosesti mekkoa tuttavani häihin enkä muistanut huomioida suurenevaa vatsakumpua. Vasta sovituskopissa muistin (ai niin olen raskaana) kun mekko kiristi ikävästi mahaani ja näytin makkarankuoreen survotulta..joltain. 

Sotasuunnitelmani on seuraava. Ajon huomenna, saada mieheni mukaan vaateostoksille. Ajon ostaa mukaani muutaman bodyn, pienet sukat ja pienen myssyn. Näitä sitten koskettelen, hipelöin ja ihailen joka ilta vatsaani kohti. Ja kerron miehelleni kuinka iso vauva siellä vielä onkin. 

Jos en näillä suunnitelmilla saa taottua päähääni että odotan, ja sisälläni todellakin kasvaa jokin. Sitten en tiedä miten ja ymmärränkö edes koskaan mitä tulevan pitää. 

Välillä jopa mietin olevani huono äiti. Olenko huono äiti kun en ymmärrä olevani raskaana. Lapsi on äärettömän tärkeä ja rakas. Enkä koskaan luopuisi hänestä omasta tahdostani.

Miksi en vain ymmärrä että sisälläni on jotakin, jotakin nimeltä vauva. 

 

Kommentit (1)
  1. Muistan, että mullakin oli samanlaiset ajatukset. Muistaakseni viikolla 20+ (rakenneultran jälkeen) pakotin itseni lastenvaatekauppaan ja oikeastaan väkisin keksin sieltä jonkun ostettavan vaatteen. Mutta oliko järkeä? Todennäköisesti ei.

    Äidinvaistot ja myllertävät tunteet ja ihailevat mahan silitykset alkoivat mulla vasta joskus potkujen myötä. Joka oli siis 24+, koska mulla oli istukka edessä, joka vaimentaa lapsen liikkeitä ja potkuja. Muistan miettineeni aihetta paljonkin ja ihmetelleeni, että onkohan tää normaalia. Ja ihan alkuraskaudessa mietin, että ”Kuvittelenkohan mä tän raskauden vai oonkohan mä ihan oikeasti raskaana”

     

    Yksi sana: HORMONIT

    <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *