Entä jos ei rakastu?

Entä jos ei rakastu ensisilmäyksellä. Entä jos rinnalla kitisevä vauva ei herätäkkään suuria, ihmeellisiä äitiyden tunteita. Mitäs sitten?

Kun asiaa kyselee äideiltä suoraan vannovat lähes jokainen että kyseessä oli rakkautta ensinäkemältä. Monet muistavat säänkin, usein aurinko paistoi ja ulkona lensi muutama lintu. Todellisuudessa juuri äidiksi tullut kokee vauvansa vieraaksi. Jollain saattaa vieriä päivä taikka muutama totuttelemiseen, jollain kuukausia ja taas jotkut vannovat saaneensa yhteyden lapseen vasta sen opittua kommunikoimaan. 

Kuitenkin moni äiti kieltää asian, sitä ei haluta sanoa suoraan. Eihän se sovi hyvän äidin rooliin sanoa ettei rakastunutkaan ensihetkillä. Tai se että kitisevä lapsi tuntui vieraalta vielä kauan. Kuitenkin vannotaan että lapsen syntyminen, ja sen saaminen rinnalleen on elämän ihanin hetki. 

Valehtelisin jos sanoisin ettei minua pelota. Ei minua pelota synnytys, tuleva sektio, vaan vanhemmuus. Kuinka reagoin? Reagoinko rakkaudella vai koenko hormoonipöllähdyksen vallatessa vauvan vieraaksi ja epämielyttäväksi. Jokaisen raskauden jälkeen seuraa pieni baby blues, alakuloisuus, epätoivo ja pelko. Uskon että moni kamppailee kysymyksillä kuten miten selvitä kaikesta, ja olihan tämä päätös oikein?

Uskon että myös miehet käyvät läpi saman tunteiden vuoristoradan. Ehkei se vauva herätä kovin voimakkaita tunteita. Ehkei se tunnukkaan enää samalta kun se joka eli kumppanin ohuen nahan alla 9kk ajan. Potki innokkaasti vatsapeitteiden alla. Ehkä se tuntuu, se vauva, siltä kun olisi tipahtanut jostain korkealta vaatii nyt hoitoa 24/7. Täysin tuntematon ihminen. Vaatimassa jotakin.

Kun vanhemmilta kyselee synnytyksen alkutuneita, monet kertovat juuri tästä ihanasta hetkestä. Ei kukaan kerro kuinka peloissaan oli, kuinka jännittynyt oli tulevasta, tai siitä ettei palaututusoikeutta ollutkaan. Kaikki, myöskin miehet luokittelevat lapsen syntymähetken elämänsä tähtihetkiksi. Mutta milloin siitä tulee tähtihetki? 

Ehkä se aika kultaa muistot, pelot ja epämiellyttävätkin tunteet alleen? 

Kommentit (13)
  1. En minäkään kokenut rakastumista ensisilmäyksellä, ilon kyyneleetkin nousivat silmiin ei suinkaan lapsen nähdessäni, vaan silloin kun pääsin synnytyssalista perhehuoneen ovella ja näin sängyn jossa saisi ihan oikeasti nukkua! Ja vaikka lapsesta pitikin huolta alusa lähtien, niin sanoisin että rakastuminen tapahtui vasta pikku hiljaa useiden kuukausien aikana kun lasta oppi tuntemaan ja kommunikaatio kehittyi. Nyt tuo vajaan kahden vuoden ikäinen napero onkin jo kovin rakas!

  2. Mä en saanut lasta syliin heti, ja se tuntui karmealta. Ihan hirveältä. En mä varmaan vauvaani henkilönä ollut rakastunut, mutta hormonit pitivät huolen siitä, että sellainen hoivavaisto oli vahva – halusin lapsen syliini, lähelle, iholle, mutta se vietiin jonkun muun hoivattavaksi, lämpölamppujen alle.

    Kun vihdoin muksun kanssa päästiin navatusten, fiilikset pikkuhiljaa muuttuivat, hoivavaisto antoi tilaa tunteille. Nyt on jo kuukausia tuntunut siltä, että rakastun lapseeni koko ajan enemmän.

    Ja liekö sillä väliäkään, mitkä ne tunteet tarkalleen ottaen sillä hetkellä ovat. Hormonimyrskyä vai helpotusta. Kuten joku yllä sanoi, se on se pari tuntia ja sitten on loppuelämä aikaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *