Entä jos…ja vaikeus iloita raskaudesta

Tunnen olevani ryhävalas, vaikka viikkoja kasassa 9+4 (rv 10). Kaapissa lojuu älytön määrä korkeavyötäröisiä farkkuja, eikä niiden käyttö viehätä pätkääkään. Vatsan piilottaminen tuntuu olevan suurin huoleeni kun astun ulos ovesta. 

Tunnen olevani huono odottaja, kun en iloitse ja huuda raskaudestani koko maailmalle.

Seuraan odotuspalstalla muita helmikuisia vauvamasuja ja ihmettelen kuinka ihmiset ovat pystyneet kertomaan sukulaisilleen jo viikoilla 3+6 tai 5+ jotakin.
Samalla kun itse pyrkii pitämään matalaa profiilia ja piilottamaan vatsaa mahdollisimman hyvin.  
Ainoastaan mieheni, kaksi tuttavaa ja  kolme työkaveriani tietävät tilastani. Nämäkin kolme työnkaveria ovat kyselleet vatsastani, ja wc ravaamisestani. Muuten en olisi varmaan vielä näillä viikoilla kertonut. 

En ole ostanu masuni asukille muuta kun yhden pehmolelun. Ja senkin pehmolelun pitkin hampain. Uskaltaisinko vai en? Jos ostan teenkö virheen? Mieheni on ostanut minulle rintapumpun ja siihen kuuluvan setin. Iloitsin ostoksesta sillä säästimme jonkun verran tilaamalla tuotteen ulkomailta. Tänään kun tuotteet saapuivat postista pidin pakettia kun kukkaa kämmenellä.

Eihän sitä raaski avata, entä jos. ”Entä jos” pelkoni saa luultavasti lopun kotidopplerin avulla. Sen jälkeen tarvitsee enään odottaa muutama viikko jotta pääsee niskaturvotuksen arviointiin ja ultraan. 

Mietin kuinka ihmiset uskaltavat vaunu-ostoksille jo viikoilla 6+, tai ovat ostaneet jo monta kassillista vaatteita ennen ensimmäistä ultraa. En paheksu näitä äitejä laisinkaan, mietin ja kadehdin heidän rohkeuttaan antautua odotuksen maailmaan täysin rinnoin. Ilman pelkoja raskaudesta, sen sujuvuudesta.

Mietin vain tekeekö pelkoni ja varman päälle pelaamisestani minusta huonomman odottajan? 
 

Kommentit (4)
  1. Rohkeita ne ovat jotka ajoissa kertovat. Toki molemmissa tavoissa kertoa raskaudessa on hyvät ja huonot puolensa. Jos raskaudesta kertoo aikaisemmassa vaiheessa saa myös tukea sukulaisiltaan ja läheisiltään jos raskaus sattuisikin menemään syystä tai toisesta kesken. 
    Tuttavien ja sukulaisten tuki ja turva on ehdottoman tärkeää, mutta samalla joutuisi niin monelle kertomaan miksei vatsa pyöristy ja keskenmenon joutuisi käsittelemään vielä pitkään tapahtuman jälkeen.

    Enkä usko että jaksaisin ainakaan itse kertoa kaikille miksen hymyile tai miksei vatsa pyöristy. 

  2. Itselläni on la tammikuussa, ja olin samoilla linjoilla kanssasi kertomisen suhteen.
    Nyt kun viikkoja kasassa jo 12+ uskallan kertoa lopuillekin. Vanhemmille kerroimme viikolla 8, kun kävimme varhaisultrassa. Muille sitten pikkuhiljaa ja todella varovaisesti sen jälkeen. Nyt on niin helpottunut olo kun toinenkin ultra ohi ja uskaltaa ruveta kertomaan rohkeasti. Itsekin hieman kadehdin niitä jotka uskaltavat iloita heti! serkkuni kertoi sukujuhlissa koko suvulle kun oli juurikin viikolla 8. Itse olin samaan aikaan viikolla 6 ja suu supussa samoissa juhlissa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *