Hysteriaa

Ei se loppunutkaan, ei se 12 viikon rajapyykki vienyt pelkojani pois. Hetkellisesti, mutta jälleen ne ovat täällä. Pelko menetyksestä, elämän kurjuudesta. Paljonko onnea ihmiselle voi suoda, eikö kaiken ihanuuden jälkeen kuulu tulla se epämielyttävä arkea piinaava epätietoisuus ja epätoivo? 

Tuijotan olohuoneessa seisovaa vaunua, katselen lattialla nakaavaa ratasosaa ja mietin. Mitä ihmettä teinkään, ja se sänky. Miten tällaisen saa myytyä jos emme saisikaan pientä poikaamme? 

Niin kauan kun mieheni on kotona, olen turvassa pahoilta ajatuksista. Heti kun ovi sulkeutuu ja näen ikkunassa auton takavalot, epätoivo ja pelko peittää kodimme varjolla. 

Tuoreimassa vauva lehdessä oli juttu naisista jotka ovat joutuneet pakkolepoon sairaalaan. Huippuhetket ovat ruokailut, käsityöt, unelmien ja vauvaarjen suunnittelua. Surullista ajatella että itse makaisi tyynyjen tukemana monia viikkoja sängyssä tukisukat raajoissa. Huokaisen, onneksi en ole yksi heistä. Onneksi kohdunkaulani on pidentynyt, eikä tarvitse joka päivä toivoa pahinta. Kunhan muistan ottaa rauhallisesti, onhan nyt kyse toisen ihmisen elämästä. Ei vaan minun.

”24. Raskausviikon alkaessa odottajaa onnitellaan”

Huomaan jälleen katsovani vaunuja, ja huomaan pelkääväni. Minulla on vielä 1 raskausviikko ja kaksi päivää onnitteluun. Uskaltaisiko sitten ottaa jälleen rauhallisesti, unotaa pelot ja keskittyä todellisuuteen.

Vauvan tuloon.