Itkua sovituskopissa
Tiedän, olen kohdellut sinua paskamaisesti. Olen laihduttanut edes takaisin 10-15kg, lihonut laihtunut. Rääkännyt sinut loppuun kuntosalilla. Milloin syönyt terveellisesti, milloin epäterveellisesti, milloin liiallisilla kalorimäärillä ja milloin mitäkin ketoosia tai vähä-hiilihydraattisella ruokavaliolla.
En ollut ylpeä sinusta ennen, mutta olin sinut sinun kanssasi. Vartaloni oli sellainen kun se oli, vaatteita sain sellaisia mitä halusin ja kyllä. Niin ylpeä sinusta en ollut ettenkö olisi miettinyt suurempaa remonttia. Suurta laihdutusta. Suurta elämänmuutosta kesälle 2012.
Kuinkas sitten kävikään. Olin raskaana, täysin hämilläni, elämässäni oli tapahtunut jotain odottamatonta. Minun piti tähdätä hyvään kuntosalitreeniin, hyviin ruokaaineisiin, ruokahuoltoon ja unelmoin jopa jonain päivänä juoksevani 15-20km helposti. Suunnitelmissani oli treenata salilla viisi kertaa viikossa, kasvattaa nykyistä lihasmassaani, saada rasvat alas ja tuntea olevani fitness-kissa.
Tänään peilistä katsoi vanha minä, legginseihin ja mekkon sonnistautunut. Vaatekaupoissa pyöriminen tuntui mukavalta, vanhalta ja tutulta niin kauan kunnes muistin olevani äitiysfarkkujen tarpeessa.
Valitsin kahdet housut, eivät ihan minunlaiseni ulkonäöltään, yhtä kokoa isompi kun tavallisesti ja koko vatsaa peittävällä trikoo kankaalla.
Olen tottunut normaalivyötäröisiin sekä korkeavyötäröisiin housuihin. Vedin ja vedin housuja saamatta niitä tarpeeksi ylös. Niin, äitiyshousut kun ovat hyvin matalaa mallia. Yritin tovin ennenkun luovutin, nämä housut ovat vain tämän malliset, usko jo! Nostin katseeni ylös, katsoin peiliin, ja siinä.
Siinä itku tuli. Peilissä katsoi aivan joku muu. Minä jonkun toisen ihmisen kehossa. En tunne ylpeyttä vatsastani, haluaisin peittää sen. Vetää päälleni kaavun ja vajota pimeyteen. Nousta sieltä vasta sitten kun olen synnyttänyt. En ole itsekäs enkä pelkää muotojeni katoavan tai liikakiloja. En vain ole sinut asioitten kanssa mitä kehossani tapahtuu. En ollut henkisesti valmistautunut siihen. Kasvavaan vatsaani.
Päätin että kun saan lapseni synnytettyä maailmaan, en koskaan enää kohtele sinua kaltoin.
Mulla taas kävi kummallisesti niin, että viidenteen kuukauteen mennessä olin kokonaisuutena LAIHTUNUT kilon. Tää oli tosi omituista, koska oon aina tapellut painoni kanssa. Oon hyvin harvoin ollut normaalipainoinen, yleensä aina vähän yli. Ja silti jotenkin tykkään siitä, että maha kasvaa. Mutta pirun outojahan kaikki nuo muutokset on. En ollut ikinä tajunnut, miten paljon raskaus muuttaa kehoa.
Myönnän, että ajattelin samalla tavalla. Se oli outoa, koska en ikinä ollut ajatellut sekoavani, vartaloni muuttuessa raskauden aikana. Toisin kuitenkin kävi. Tilannetta pahensivat jokapäiväiset voivottelut tutuilta ja tuntemattomilta: ”Ohhoh, kuinka iso maha! Koskas on laskettuaika? Mitä?! Vielä kaksi kuukautta?? Oijoijoi…” , joiden takia ehkä luulin oikeasti mahani olevan ”liian iso”, enkä siksi osannut kantaa sitä oikeanlaisella ylpeydellä. Jonain hyvinä päivinä saatoin unohtaa asian, kunnes oli aika pukeutua ja aloittaa tuo sota vaatteita ja vastaloa vastaan. Olin todella romuna. Edelleen raskauspuheet saavat hien nousemaan otsalle ja tietenkin joku aina muistaa muistuttaa hauskasti, kuinka iso maha minulla olikaan.
En tippaakaan haaveile toisesta raskaudesta. Haluamme kyllä toisen lapsen, mutta sitä raskautta en halua. Katsotaan, miten sen kanssa siis käy.
Nyt, aikalailla vuoden jälkeen synnytyksestä, mahdun oikeasti kaikkiin pre-pregnancy- farkkuihini. Kiristämättä, pursuilematta ja puristamatta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla: ylpeys, ilo ja onnellisuus. Olen saanut vartaloni takaisin. (Ja kummasti blogikin täyttyy taas asukuvista….)
En osaa sanoa liittyykö nuokin tunteet hormoneihin vai onko kyse oikeasti jonkinasteisesta pelosta. Pelosta menettää oma vartalonsa ikuisiksi ajoiksi ja vieläpä niin, ettei sille itse voi mitään. En tiedä. Mutta toivon, että jaksat vielä loppuraskauden ja ehkäpä pystyt jopa nauttimaankin siitä, huolimatta vartalosi muutoksista. Olethan vain tämän kerran, ensimmäistä kertaa raskaana.
Paljon tsemppiä ja iloisia ajatuksia sinne sovituskopille!
<3