Jos julkisesti itkee

Kannoin painavaa ostoskassia ja tunsin muovin viiltävän ja polttavan käsissä. Pakko se yrittää, käydä edes kaupassa, sillä joku nimeltä mainitsematon katsoi miestään silmiin ja kertoi viikonloppuna ”eiköhän tuossa ole kaikki mitä tarvitaan”. Ei oikein. Meiltä, minulta jäi puolet ostoksista kauppaan, ja niin jäi eilenkin. 

Jotenkin ei jaksaisi, eikä miestäkään sovi pyytää avuksi. En halua häiritä, olla riesana. Eikö tässä ole yhtäkään asiaa jota voisi itse hoitaa, pyytämättä apua? Tiedän etten saisi rehkiä ostoskasseilla. Huomasin sen kanssaihmisistäkin, jokainen katseli kysyvästi kun puhisin naama punaisena hengästyneenä ohitse. Typötäynnä olevan muovikassin kanssa. Haluaisin selvitä edes yhdestä kotiin liittyvästä askarreesta yksin. Itsenäisesti.

Tunnen olevani riesana, sellaisena painavana pallona mieheni nilkassa. Ajatukseni harhailevat, tunteeni vaihtelevat, ja mielenikin on riekaleina. ”Usko tai älä, sä kärsit viimeinkin raskaana olevan hormoonipöllystä” tai ”Parempi tuo on kun vihainen huutava ja raivoava nainen”. Pitäisikö tämän lohduttaa?

Vein työpaikalleni raskaustodistuksen ja sain rautalangasta kääntää sisällön pomolleni. 2kk merkintä ei ollut äitiyslomatoive vaan merkintä siitä milloin ja missä kuussa raskaus on todettu. En tiedä ymmärsikö, muistaakseni muistutin peräti kolme,neljä, viitisenkin kertaa että aloitan lomani 30 päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti asia hoitui, en halua selitellä kaavaketta uudelleen. Tai soittaa ja hoidella asioita toistamiseen. 

Hain puhelimen korjauksesta ja luulin asian hoituneen, eipä juuri. Puhelin palautui päivitettynä uudella kosketusnäytöllä. Puppua, tunsin käsissä edelleen poltetta muovikassista kun yritin koota puhelimeni uudestaan. Eihän se toiminut, toimi yhtä hyvin kun ennen korjausta. Puhelin käynnistyi, sammui, käynnistyi yhä uudestaan ja uudestaan. Tuijotin takuulappuani mihin oli merkitty, puhelin toimii, takuukorjattu.

Viimeisessä mutkassa olin viittä vaille valmis itkemään. Kovaa, eläimellistä itkua. Miksi en selviä mistäkään, miksi en saa mitään hoideltua? Miksi olen rasite, miksi kaikki menee pieleen. En voi olla työelämässä, en voi imuroida, en voi syödä salmiakkiähkyä, en voi käydä salilla rääkkitreenillä. En voi enään mitään, mitään muuta kun nukkua, herätä, tehdä ruokaa ja kysellä ”rakas, tekisitkö minulle palveluksen…”.

Jos olisin patalaiska, selkärangaton nainen nauttisin tilanteesta tulla passatuksi. Kun ”voi” vaan nukkua, syödä ja olla passattavana. Ei sellaista naisen passaamista jaksa mikään mies.

Ei, olen lihaan ja vereen itsenäinen, itseppäinen ja omillaan pärjäävä. Enkä minä julkisesti itke. Puren alahuultani, hengitän syvään. Hoen päässäni älä-itke-julkisesti-se-on-heikkouden-merkki mantraani. 

Se siitä uudesta viikosta, uusista positiivisistä tuulista. Jo maanantaina kasvoille lensi loskaa vaakatasossa. 

Kommentit (3)
  1. Kuulostaa ihan samalta kuin mika fiilis itsellani oli raskauden tuossa vaiheessa. Hampaat irvessa koetin jaksaa, kunnes alkoivat supistelut -ole itsellesi armelias, vauvan ja oman terveytesi takia! Kun vauva saapuu, on mahdollisuuksia ottaa rennosti paljon vahemman… JA meilla teki hyvaa etta mies alkoi hommaamaan kotijuttuja mun puolesta jo raskausaikana, kun vauvan kanssa omat kadet ei riita enaan kaikkialle ja aiemmin mina hoidin enimmakseen taloutta….

  2. Itse en ole raskaana, mutta elämäntilanne on sellanen että etenkin rahallisesti pitää pyytää mieheltä palveluksia ja voi luoja kuinka se v*ttaa kun tottunut siihen että kaikki laskut, ruokaostokset yms. pystyy ostamaan omilla rahoilla.
    (älä kanna sitä yhtä raskasta muovipussia, jaa ostokset kahteen pussiin)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *