Kuinka vahva voi rakkaus olla?

Jouduin vaikean paikan eteen tänään lääkärissä kun minun selkäkipuihin ehdotettu lääke voi vaurioittaa tulevaa, sisälläni kasvavaa lasta. Kortisonihoito näillä viikoilla ei olisi vaarallista, ja annos olisi pieni. Siitä huolimatta ei lääkäri halunut tehdä päätöstä, ottaa täyden vastuun vauvan kehityksestä. Vastuu ja päätösvalta on minulla. Otanko riskin, vai kärsinkö kivuista vielä hetken. Synnytykseen asti, jopa hieman pidempääkin.

Päätöksen teko oli helppoa, lapsi menee etusijalle. Haluan saada terveen lapsen, minä tulen listassani viimeisenä. 

Tuntuu jälleen tyhmältä aloittaa, mutta äitiys todella muuttaa ihmistä. Rakkaita ovat kaikki rakastamani ihmiset, mutta silti yksi niistä vie kärkipaikan kirkkaasti. Minun ja mieheni yhteinen pieni ihme.

Olen lapsesta asti ollut hyvin äitimäinen, ruokkinut ja hoivannut nukkejani, jatkanut nukeista elävään olentoon nimeltä pikkuveli. Vaihtanut hänelle monet vaipat seitsemän vuotiaana. Huolehtinut hänestä täysin kokonaisen kesän kymmenen vuotiaana. Sisältäen pyykkihuollon ja ruokahuollon. Olen ollut ikäisekseni hyvin vastuuntuntoinen ja kypsä.

Hoivavietti on jatkunut parisuhteessakin. Olen pyynnöstä tehnyt miehelle hänen toivomaa lempiruokaansa vaikken juuri sinä hetkenä sitä ole halunutkaan. Olen pessyt hänen työvaatteensa pyynnöstä heti, ostanut apteekin tyhjäksi hänen sairastuessaan kovaan flunssaan. Juossut kauppaan juuri ennen sulkemisaikaa saadakseni hänen toiveesta keltaista jaffaa ja ison levyn fazerin sinistä. En ole tehnyt sitä ollaakseni marttyyri, olen tehnyt sen rakkaudesta. Ja kyllä, hänen henkensä edestä tekisin vaikka mitä. Luopuisin vaikka oikeasta kädestäni hänen puolestaan.

Se jos mikä on rakkautta. Ja kyllä, en ole koskaan tuntenut niin vahvaa rakkautta mihinkään ihmiseen.

Ajatuskin siitä että maailmaan tulee astumaan ihminen joka luontoni ja hormoonien mukaan olisi häntä vieläkin rakkaampi pelottaa. Kuinka voimakkaat voi ihmisen tunteet olla, kuinka vahva on rakkaus?