Huomasin tänään vatsani mystisesti kadonneen. Pyöreys on poissa ja seisoessa näen jopa varpaani juuri ja juuri pilkistävän vatsani alta. Juuri kun totuin isoon pyöreään kivikovaan vatsaan, sainkin tilalle rv 20-25 muistuttavan vatsan. Huikeaa, tältäkö se tuntuu, synnytyksen jälkeen kun oma vatsa palautuu päivä päivältä takaisin? Toki harmittavaa etten koskaan ehtinyt napata kuvaa täydellisestä ja pyöreästä vatsasta. Ehkä vatsani vielä palautuu entiseen malliinsa. Siihen kivikovaan pyöreään vatsaan joka törmää vahingossa mihin milloinkin.

Äitini iloitsi uutisesta, hänen mukaansa vauva on laskeutunut lähtökuoppiinsa ja odottelee nyt hetken ennen tuloaan. Hänen mukaansa h-hetki voisi lähestyä kahden-kolmen viikon päästä. Selkärankaani pitkin kulki kylmät väreet, miten se ennustukseni? Jouluvauvasta, joulun välipäivien synnytyksestä? Olinko sittenkin oikeassa, aina? Alusta lähtien. 

Äitini uteli oliko liikkeet vähentyneet? Todellakin, nykyään tunnen jonkun liikkeen siellä täällä, mutta yö-maratonit ovat menneitä aikoja. Liikkeet ovat lähinnä muljahduksia tai pientä kutittelua. Sellaista mitä kuvittelisi jos joku kutittelisi pienillä käsillään sisäpuolelta.

Samalla kun mietin pääseväni vihdoin omaan kehooni, iskee haikeus. Haikeus siitä että jokin sisälläsi kasvanut katoaa sieltä, haikeus niitä kovia ja hentojakin potkuja. Haikeus siitä että voit antaa ryhtisi olla retuperällä, kukaan ei tuomitse. Kaikki näkevät vain vatsasi. 

Samalla kun jostain luopuu saa tilalle jotakin uutta. Mahdanko koskaan ymmärtää sitä, että vatsan sisälläni ollut vauva on se joka tuhisee rinnallani synnyttyään? Että ne kaksi asiaa, ovatkin samoja. 

Mieheni mukaan vatsani on entisensä, mutta minä koen ja näen sen pienentyneen reilusti. Pääsen jopa liikkumaan sujuvasti, nousen ylös sängystä rakettimaistakin vauhtia. Vau, vatsani katosi yön aikana!