Eilinen neuvolakäynti oli itse asiassa mielyttävä, ellei koko raskauden paras käynti. Joka kerta kun kuulen terveydenhoitajani oven avautuvan, käytävässä tömistelevät askeleet tiedän olevani seuraava. Terveydenhoitajan näkeminen saa aikaan minussa lässähtämisen, eräänlaisen passiivisuuden tunteen. Sellaisen ”njaah, sitten mennään..”. Ja syvää syvempi huokaisu.

Sama tunne valtasi eilenkin, ennenkun terveydenhoitajani ilmoitti ovensuussa opiskelijasta. Olen itse opiskellut hoitoalaa ja tiedän kuinka äärettömän opettavaisia ja tärkeitä harjoittelujaksot ovat joten minun puolestani huoneessa voisi istua kokonainen ryhmä tulevia terveydenhuollon ammattilaisia. 

Terveydenhoitajani tuntui myös hiukan erillaiselta tällä käynnillä. Kerrankin hän kyseli vointia, uusia muutoksia kehossani ja raskauden kulussa. Vastasi kysymyksiin, ja meno tuntui olevan muutenkin asiallisempaa ja ammattitaitoisempaa kun normaalisti. Ensin epäilin hänen saaneen jo niin monta valitusta ja noottia kytöksestään että olisi skarpannut. Mutta ymmärsin hetken jutustelun jälkeen mistä kiikasti, olihan hänellä seuranaan opiskelija.

Kerrankin vatsaani kosketteli jokin helläkätisempi naishenkilö, sydänääniäkin etsittiin ammattitaitoisella otteella mutta rauhallisesti ja mahani mittauskin tuntui melko hyvältä. Usein terveydenhoitajani painelee vatsani helläksi, työntää dopplerin kovakouraisesti vatsaan ja yrittää painaa mittanauhan häpyluitteni läpi. Vaikka oma terveydenhoitajani kouri vatsaani tarkistaakseen pienokaisen tilan ja asennon vatsassani, käynti tuntui miellyttävältä.

Oi ihana opiskelija, olethan mukana seuraavissakin käynneissä! 

Se mikä ei tälläkään kerralla ollut muuttunut oli neuvolan jälkeiset supistelut. En tiedä onko päivän ohjelma, neuvolaan ja kotiin minulle joka kerta niin kova suoritus vai tekeekö mahani puristelu, tönäisyt ja kouriminen tukalan olon. Olisihan se mukavaa jos edes kerran, neuvolan jälkeen voisi makoilla hymyin suin sohvalla ja nauttia.
Eikä kiroilla väsymystään, kipujaan ja supisteluja.

PS. Gestaatiodiabetestä minulla ei nyt näillä näkymin ole. Olen juuri yksi muutamista harvoista jonka viimeisin arvo saattaa nousta tuntemattomasta syystä yli sallitun rajan. Mittausta jatkan toki, mutta ainoastaan neljänä päivänä viikossa. Aamupaaston merkeissä, ja aapupalan jälkeisen mittauksen. Kerran kahdessa viikossa vuorokausi-käyrä.

Saman yön aikana synnytän kahteen eri otteesen, kaksi täysin erillaista synnytystä mutta tavat ja tilanteet ovat samanlaiset. Ensimmäisen synnytyksen keskeytti mieheni, kun hän eilen aamulla kömpi sänkyyn valvotun yön jälkeen. Toiseen synnytykseen heräsin itse, sillä nenääni pisti selkeästi rautamainen haju. Sellainen kuukautisiinkin liittyvä haju. Joka saattaa yllättää kesken työpäivän, kun käsilaukussa ei ole siteen sidettä päivää pelastamaan.

Molemmilla kerroilla sain huomata nähneeni unta. Mutta se mikä unesta ja heräämisestä teki oudon oli supistelut. Sekä ilmassa leijuva raudan haju. Noustessani tutkin tyynyn, peiton ja aluslakanan. Ei verta, kurkkasin pikkuhousuihin, ei verta sielläkään. Jokin unessani teki hajustakin todellisen joten tutkin miestäni. Kurkin hiljaa hänen päänsä ylitse, ei verta nenästä, ei korvasta ei suusta. Pakko se oli todeta ettei verta missään ollut. 

Alkuraskaudessa näin usein unia keskenmenosta. Ja ne piinasivat odottelua melkoisesti. Joskus uneen nukahtaminen tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Sillä aina herätessä paniikki ja ihmettely oli sama. Missä, näkyykö verta? Onko se kunnossa? Doppleri äkkiä esiin. Onneksi mieheni sattui useinmiten olemaan vierelläni silloin joten turvaan hakeutuminen ja turvallinen kainalo oli lähellä. Sillä se mikä unissani on ollut hallitseva piirre on ollut ylitsevuotava verilammikko, ja satiniset lakanat. 

Nyt olemme tilanteessa jossa sama kainalo ja turvallisuuden tunne olisi saatava, mutta maha estää läheisyyden. Miehen kylkeen tai kainaloon on mahdoton päästä. Jos pääsenkin kainaloon ahtautumaan, muuttuu hengitykseni raskaaksi ja läähätän kun koira. Paikat puutuvat ja nukkumiseen luonnistuu ainoastaan enää yksi asento. Sellainen asento jossa ergonominen pitkulatyyny tukee lantiotani ja vatsaani. Ja jossa takapuoleni lähes työntää miestäni pois sängystä. Läheisyys on kaukana, ja se painaa mieltä. Vaihtaisin mieheni tyynyn tilalle hetkenä milloin hyvänsä, mutta ikäväkseni on todettava ettei hän vartalollaan tue tällaista ruhoa. Vatsoineen ja  hengitykseineen (kuorsaamisen).