Otin suklaata, kävin makaamaan vasemmalle kyljelle. Työnsin vatsaa määrätietoisesti, ravistelin. Odotin. Ei mitään, ei yhtään potkua, ei yhtään elon merkkejä. En muistanut tunteneeni mitään liikkeitä sitten 21 eilen illalla. Päässäni alkoi jyskyttää, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja ajattelin että tässäkö tämä oli Näinkö se loppui, tältäkö se tuntuu kun lapsi lakkaa elämästä sisälläni?

Hikipisarat otsassa juoksin makuhuoneeseen, levitin liukuvoidetta vatsaani ja käynnistin koti-dopplerini. Ei mitään. Ei sykettä. Mitä hemmettiä? Kävin dopplerilla sentti sentiltä läpi, enkä siitä huolimatta kuullut muuta kun istukkani verenkierron ja lantiosta oman pulssini. Päässäni pyöri ajatukset siitä että istukan verenkierto ja toiminta ei lakkaa heti lapsen menetettyä. 

Jatkoin hysteerisesti dopplerilla sykkeen bongailun, muttei siitä enään tullut mitään. Silmistäni valui kyyneleitä, enkä enään nähnyt kattovalaisintakaan. Nousin ylös ja menin olohuoneeseen itku silmissä.

En tunne enää (nimi) sykkeen, se ei ole liikkunut sitten eilisen!

Näin kuinka miehelleni nousi pelko ja paniikki kasvoille, aivan samalla tavalla kun minullakin. Mutta ainakin hän pystyi ajattelemaan järkevästi ja loogisesti. Hän yritti rauhoittaa minua.
Kyllä se siellä on, älä stressaa. Tule kainaloon, mennään sänkyyn lepäämään hetkeksi. 

Vielä sängyssä panikoin, ja mieheni tunsi sydämeni lyövät tuhatta ja sataa. Hän lupasi että kaikki olisi hyvin kunhan lakkaisin tsressaamasta, ja minä pyysin, lähes vaadin häntä lupaamaan minulle että kaikki on kunnossa. Hiljaisuus laski ja tiesin sisimmässäni ettei kukaan sellaista mene ja lupaa. Sillä luultavasti häntäkin pelotti yhtä paljon, ja varmasti myös hänellä kävi mielessä sanat. Tässäkö tämä oli?

Kun liimauduin mieheeni kylken kiinni, huomasin entistäkin jämerämmän potkun. Potku oli varmasti muistutus siitä ettei pitäisi aina stressata, ja muistaa että jokainen lapsi on erillainen. Toki saatan olla ylihysteerinen muutaman päivän, sillä pelästyin JA panikoin todella pahasti. Lapsen potkut ovat olleet harvinaisia ja niin hentosia, mutta kuitenkin vatsani on nytkähtänyt navan korkeudessa yli kymmentä kertaa tunnissa.

Ehkä tämä oli opetus, opetus siitä että minun pitäisi syödä säännöllisin väliajoin tunteakseni liikkeet. Ei kerran päivässä plus  jotakin nopeaa napostelua ohimennen. Opetus siitä että pitäisi oppia rauhoittumaan, käydä maate, laulaa ja silittää vatsaa.

Huomioida pientä ihmettämme. Sillä hän selvästi nauttii ja pitää valo-varjo leikeistä ja vatsapeitteen rauhallisesta silittelystä.