Heitä se neuvolan vauvaopas mäkeen!

Avauduin äidilleni peloistani, tai pikemmin niistä asioista jossa minulla ei ole kokemusta. Niissä asioissa jossa tunnen epävarmuutta, pientä pelkoa ja monia monia kysymyksiä. Uskon pärjääväni hyvin, mutten ole valmis seppä syntyessäni. Ehkä on todettava että työkaveri oli oikeassa, raskaus on pitkä odotus ja syystäkin. Luoden lapseen syvän yhteyden ja juurikin näitä ahaa elämyksiä varten.

Minulle oli uutta se ettei vauva halua, eikä tarvitse tyynyä. Otin sen kuitenkin itsestäänselvyytenä kun finlaysonkin myy pinnasänkyyn peitot ja tyynyt yhdessä pakkauksessa. Olin tätä ennen miettinyt miten asettaa vauvan pää oikein tyynyyn, ettei tule niskasärkyä tai muuta, kaikkea tukehtumisvaaraan asti. Lapselle riittää pelkkä tyynyliina tyynyksi. Ja sekin lähinnä suojaamaan aluslakanaa, ettei puklujen jälkeen tarvitse ihan kaikkea pestä.

Niin ja kaikki vauvat puklaa. Puhelimessa kuuluu naurua, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Sekin on lapsesta kiinni. Eivätkä kaikki puklaa, kuolaavat kylläkin jonkun verran kun suu auki tutkivat käsiään ja maailmaa.

Siitä lähtien kun tajusin olevani talvivauvan äiti aloin hysteerisesti miettiä uskaltaako, voiko vauvan kanssa olla ulkona. Voinko kävellä ruokakauppaan, voinko viedä sen ulos nukkumaan. Luin että vauvaa pitäisi hiljalleen totuutella ulkona olemiseen. Ensin 10 sitten 15 ja lopuksi 30 min kerrallaan. Asteittain. Tässä vaiheessa puhelimesta kuului syvä huokaus. Ei vauvaa tarvitse totutella, vaatteet on vauvan pukemista varten. Haalari, makuupussi/lämpöpussi niin veijari nukkuu kun tukki. Nykyvaunut pitää hyvin viiman ja kylmyyden poissa, eikä vauvaa tarvitse viedä ulos jos mittarissa komeilee 25 astetta pakkasta tai enemmän.

Röyhtäiseminen ei enää kuulu kalustoon. Riittää kun syöttää, ja pitää vauvaa hetken sylissä ennen nostamista sitteriin tai sänkyyn. Kuulemma äitini oppien ja kokemusten perusteella pitäisi röyhtäistä vauvaan jos suinkin mahdollista ja aikaa. Säästyy aikaa myöhemmin kun ei tarvitse masukivuista kärsivää lohdutella yötä myöten.

Vauvan kylpemistäkään ei suositella kun kerran viikossa, täällä lukee niin.  Huomasin kuinka kokenut lastenhoidon ammattilainen menetti hermonsa minuun puhelimessa. Äitini käski minun heittää neuvolasta saadut hyper-hysteeriset oppaat roskiin. Keskittyä pitämään reilu maalaisjärki yllä. Tietysti vauvaa voi kylvettää, vaikka joka päivä. Veteen voi kaataa vauvaöljyä. Se mikä vauvasta tuntuu hyvältä on myös sitä. Eikä sitä vettä lasketa amme täyteen vaan muutama hassu sentti pohjalle. Kunhan muistamme lisätä lattialämmitystä korkeammalle ennen kylvettämistä.

Hän tulisi pitämään oppitunnin meille jos kokisimme ettemme pärjäisi. Hänelle voisi soittaa yölläkin. Kunhan pienen perustarpeista pitää huolta, ruoka, uni, hygienia ja sopivasti vaatetta niin sillä pääsee jo alkuviikoista hyvin käyntiin. Ja luottamus omiin tekemisiin kasvaa kun kotona puuhastelee. On hyvä tietää kenelle soittaa, toki vastaukset eivät ole niin kauniisti ilmaistuja kun neuvolassa. Uskaltaahan oma äiti antaa noottia hieman eri tavalla omalle tyttärelleen. 

Hyvin me tullaan pärjäämään. Huoleni ja stressini on kuulemma turhaa. Olenhan pärjännyt pienten lasten kanssa ennenkin. 

 Ja kiitos siitä että on lastenhoidon ammattilainen keneltä kysyä, onhan vauvalla suu ja äänihuulet jota käyttää kun jokin tuntuu pahalta eikä mammalla tai isillä leikkaa miksi.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Avautumisia

Raskauden myötä olen huomannut kuinka ihmiset avautuvat aiheista lapsista ja lisääntymisestä entistä useammin. Joku saattaa avautua kesken keskustelun kärsineensä lapsettomuudesta, joku raskaista hedelmöityshoidoista. Jopa ne ihmiset jotka uskoit säästävän perheenlisäyksen vuosilla eteenpäin saattaa yllättää.

Syitä ihmisten asuntokauppoihin saattaa löytyä, takana on puoli vuotta yritystä, yritystä saada se odotettu perheenlisäys. Joku kertoo olevansa allapäin sillä ei ole vieläkään tässä kuussa tullut raskaaksi. Joku kertoo yrittäneensä, mutta laittaneensa projektin jäihin yhteisen panikoinnin jälkeen. Moni ihminen ketä et uskonut avautuvan, näin henkilökohtaisista asioista saattaa hakea juuri sinusta sitä tukea. Jopa ne ihmiset kenen kanssa puhuit puuta heinää, etkä koskaan mitään syvällisempää. Mitään salaista. Tai tunteellista, jotakin henkilökohtaista.

On kuitenkin aihe, johon en löydä sanoja, en tekoja, enkä saa revittyä itsestäni edes yhtä halausta. Mietin äkkiä mitä sanoa, mitä tehdä. Kannustaa, olla kannustamatta. Kuinka kovana ihminen kohtasi vastonkäymisensä, nimittäin keskenmenon. Kun ystäväni kertoi taannoin saaneensa keskenmenon en voinut muuta kun tuijottaa, jätin vastaamatta keskusteluumme ja mietin. Mitä ihmettä sanoisin? Jotain epämääräistä kirjoitin chat ikkunaan ”voi ei..olen pahoillani”.

Olen ammattini puolesta tehnyt suruvalitteluja, puhelimitse ja kasvotusten. Olen löytänyt ne oikeat sanat, oikealla hetkellä. Mutta kun menetys koskee, keskenmenoa ja pienen elämän päättymistä. Jämähdän, enkä löydä sanoja. Niitä kannustavia sanoja jota silloin pitäisi toiselle sanoa. Ne sanat ja ajatukset jota päässäni pyörivät eivät ole niitä mitä sanotaan ensimmäisinä, ne ovat niitä keskusteluja jota käydään ensimmäisen järkytyksen ja toipumisen jälkeen. Kun ihminen on päättänyt aloittaa yrittämisen alusta.

Olisi luonnotonta, ja kylmää todeta toiselle vastauksena ”tällä kaikella oli tarkoituksensa, sikiössäsi oli jokin virhe, kasvua ja kehitystä vaikuttava seikka, se ei olisi elänyt tai kehittynyt normaalisti” tai ”kun olet valmis siihen, voitte yrittää toista. Raskautuminen on usein keskenmenon jälkeen helpompaa, ja teillä on vielä hyvät mahdollisuudet saada haluamanne lapsen”. Ne ovat niitä sanoja jota odottaa lääkäriltä, tai hoitohenkilökunnalta, ei ystävältä jolle juuri avauduit henkilökohtaisesta ja niin kipeästä aiheesta.

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe