Vauvan kanssa matkustaminen

Se  ei ole koskaan ollut ajatuksissanikaan este. Vai kuvittelenko olevani super-mamma joka uskaltaa, rohkenee ja haluaa matkustaa vauvan ja myöhemmin lapsen kanssa hankalissakin matkakohteissa. Kiitin muutama kuukausi sitten kutsusta palata Venezuelaan. Lupasimme majoittaa ja opastaa kaukaista tuttavaamme kun hän vihdoin pääsisi suomeen. Jotakin jäi kuitenkin hampaankoloon, kutsusta kieltäytyminen.

Kuka vie lapsensa etelä-amerikan vaarallisempaan kaupunkiin? Hulluutta, asettaa lastaan sellaiseen vaaraan. Potuttaa että edes mainitsin ajatuksestani, haaveestani matkustaa sinne takaisin perheenä. Todellisuudessa en pelännyt maassa lainkaan, ei tullut mieleenkään pelätä. Sillä hyvällä tilannetajulla ja maalaisjärjellä selviää. Jopa niin vaaralliseksi luokitellussa maassa.

Satuin avaamaan suuni kuukauden reppureissaamisesta aasiassa. Kuinka kiva olisi käydä austraaliassa, kierrellä siellä. Kuinka olisi mukava matkustaa lapsen kanssa missä milloinkin. Sekin oli isku vasten kasvoja. Hysteerinen äiti läksytti minua entistäkin enemmän. Kuumuutta, kuumuutta, tauteja, köyhyyttä, malariaa, olen lapsellinen, epäkypsä ja täysin hullu. Kiitos, olisinpa pitänyt suuni kiinni. Käteen jäi epäilys siitä olenko sittenkään kypsä äidiksi. Olenko sittenkin valmis luopumaan unelmistani matkustaa ympäri maailmaa, milloin minnekkin. Olenko epäkypsä, hullu idiootti? Onko äidinvaistossani sittenkin puutteita?

Sammutin kiivaaksi muuttuneen keskusteluikkunan ja itkin. Kaivoin madventures kirjan esiin ja luin lapsen kanssa matkustamisen haasteista. Kirjassa kerrottiin kuinka oikeasti matkustaminen perheenä onnistuu. Kuinka se on vanhempien asenteesta kiinni. Kuulin ajatuksissani ystäväni haukut, olet huono äiti, olet lapsellinen.

Kun mieheni tänään viikkoa myöhemmin avasi suunsa aiheesta, vauvan kanssa matkustamisesta. Ja sen kehutusta helppoudesta x ikään mennessä olin revetä liitoksista. Olisin hypännyt mieheni kaulaan kiinni jos emme olisi olleet liikkuvassa autossa. Ei se voi olla hulluutta jos mieskin ajattelee samoin, ei se voi olla merkki huonosta vanhemmuudesta. Ei se voi jos teemme sen perheenä. 

Nyt hymyilen salaa ja olen onnellinen. Sillä ehkä jo tänä syksynä teemme matkan perheenä. Miehelleni kelpaisi matka yhdysvaltoihin, ja minulle ihan minne tahansa. Jos olen ystäväni silmissä lapsellinen, naiivi, tyhmä ja hullu. Niin haluaisin kuitenkin tarjota lapselleni jotakin sellaista mitä minulla ei ollut mahdollisuutta lapsena. Nähdä maailman erilaisuus lapsen silmistä.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Kun korvissa soi

Kun korvissa soi muuta kun musiikki tai perushumppa on aika miettiä  miten voi. Olen raskauteni aikana jo kaksi kertaa maannut puolikuolleena puhelin kourassa. Suunnitellut kenelle soittaa ekana, kenelle tokana ja kenet herättää jos en jaksa ovelle asti ovea avaamaan. Hullun hommaa, mutta on muistettava että vietän suuren osan ajastani yksin.  Mieheni ei voi työnsä puolesta kantaa mukanaan puhelinta. Joten jokin turva, ja verkosto on pakko olla olemassa. Pahanpäivän varalle.

Eilen kotiin päästyäni laskin katseeni hissin lattialle, katselin loppuun kuluneita lempikenkiäni ja tuumasin joko huomenna jaksaisi kaupungille, kun hoidettavaa on vaikka muille jakaa. Nostin katseeni ja korvissa soi, silmät pyörivät oudosti päässä ja pahoinvointi valtasi koko kehon. Alavatsa alkoi särkemään ja vatsa kovettui pinkeäksi palloksi jatkuvasti. Lähes humaltuneessa tilassa avasin oven, avain tippui lattialle ja katse seilasi kun ruotsinlaiva syksyisessä myräkässä.

Enkä päässyt sohvasta ylös hetkeen kun sinne vihdoin pääsin. Turha oli yrittää sillä kadotin voimanikin hetkeksi.

Muutaman tunnin päästä laahustin keittiöön pidellen jokaisesta kiinteästä huonekalusta kiinni. Söin suuren annoksen jäätelöä, join puoli litraa kylmää vettä eikä olo parantunut. Päässä jyskytti, pyörytti ja rintakehää pakotti. Nukuin koko yön sohvassa puhelin selkänojalla, puhelinnumerot valmiustilassa. Sillä tällä kertaa huolestuin itsekkin.

Kun olo ei parantunut edes suolalla laskin joko olisi aika soittaa. Päätin jättää soittamatta. Minulle riitti tieto pienokaisen olemassaolosta. Jämerät potkut ja vatsan myllerrykset. Ja eivät kukaan oireitani ottaisi tosissaan, etenkään yöaikaan. Luultavasti turha soitto ja vastaukseksi ”Jos olo ei parane, otathan yhteyttä omaan neuvolaan” tai ”Jos oireet jatkuu, ole yhteydessä lääkäriin”.

Aamulla olo oli parempi, muttei hyvä. Vieläkin päätä särkee, korvissa puhisee ja jokainen liike ja rasitus rasittaa enemmän kun neljän tunnin rääkkitreeni. Lista on armoton ja tehtävää riittäisi enemmän kun ehtii ja jaksaa. Jospa huomenna jaksaisi, tai ylihuomenna.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Terveys